itku, epätoivo ja katoamisilmoitus

Jos juoksisi vain kauas pois eikä palaisi. Aloittaisi kaiken alusta ja katsahtaisi taakseen vasta sitten kun asiat on hyvin. Mistä sitä edes haluaa selvitä enää ja mistä sitä pitäisi enää selvitä. On itse vittu mennyt ja aiheuttanut paskan tilanteensa. Itse sitä pitäisi selvittää asiansa ja tajuta, että polku ulos siitä saattaa olla jokin, mitä ei edes tiedä.

Kaikki on hetkellistä. Mutta milloin hetki on lopullinen.

Sitä huutaa ihmisille, joilla ei ole mitään osuutta asiaan. Sitä itkee tajutessaan, että oli jälleen ilkeä siitä, että on kussut itsensä, ihan itse, näihin asioihin. Sulkeutuu ja katsahtaa peiliin todeten, että on kamala. Naputtaa kirjaimia jonoon jälleen.

Todeten, ettei siitäkään ole hyötyä.

Pala kurkussa miettii miksi sanoo niin pahasti. Mutta kun sille tunteenpurkaukselle ei vain voi mitään.

Mä en vain oikeasti tahdo olla tässä ja nyt.

Eikä sitä taaskaan tiedä mitä huomenna on tai mitä sitä huomiselta haluaa. Miettii, pitäisikö poninkin osalta vain tehdä ratkaisevia päätöksiä, hetkellisiä huokauksia. 

Kumpa vain voisi totaalisesti avautua jollekin, mutta en siihen vain kykene. Enkä saa enää millään kaikkia asioita sanottua. Kuolen omaan sisimpääni.

Eikä sitä oikeasti vain enää tiedä mitä haluaa ja mistä haluamista voisi ostaa.

vokaaleja ja konsonantteja

Jotenki syntyny väärällä jalalla, ku asiat etenee väärällä tavalla

Tai sit se toive et toiveet voi toteutuu on suuri kusetus, kiitos vaa

...

Kuka jaksaa kävellä, maailmanloppu kannetaan kotiovelle, sometan eli oletan olevani olemassa

...

Mä koitan olla monessa ja samaan aikaan

Niinku mä oon nyt täs sun kaa ja tavallaan en oo lainkaan

...

Mä oon vaan tää tunnetilojen tuuliviiri

Itsetuhosesti pyörin, en saa mistään kiinni

Kompastelen murusiin, pieniin ongelmiini

...

Olotilana kirjainrivistö ilman mitään päätä tai häntää. Konsonantteja ja vokaaleja sekaisin toivoen vain, että ne jonain hetkenä muodostaisivat järkeviä sanoa. Sen jälkeen ehkäpä jopa kauniita lauseita. Mitkään sanat eivät vain kuvaa mitään. Se tuntuu edelleen kaikki tai ei miltään asetelmalta. Ei sellaiselta, mistä muka uskaltaisi ottaa kiinni. Koska lauseita ei voi rutistaa.

Eikä itselleen voi toitottaa asioita olematta syyttäjä.

On asioita, jotka ovat totta ja jotka kantavat totuutta jotenkin mukanaan.

Mutta onko totuus totta vai vain palanen totuutta?

Eihän itkukaan aina surua.

Ei naurukaan aina iloa.

Ei sitä vain enää jaksa edes uskoa mihinkään. Sitä kantaa takaraivossaan koko ajan ajatusta siitä, että loppupeleissä itsensä voi helposti viedä pois tilanteista. Sitä haluaisi itkeä ihan totaalisesti vain sitä, että kaikki on kaatunut itsensä ja sinun niskaasi. Kaikki. Sitä haluaisi vaan paeta olotilojaan ja tyhjyyttään jonnekin, mitä ei edes tiedä. Se, että kokee hetki hetkeltä, minuutti minuutilta olevansa muualla, vaikka nauraakin tässä juuri nyt. Mitä silloin pitäisi tuntea ja milloin tuntea?

Elämä on täyttä tarpomista liejussa. Ei sitä jaksa.

Ja esittää kysymyksen itselleen, tahtooko sitä oikeasti edes jaksaa. Mitä jos sitä on niin sekaisin, ettei enää halua oikeasti mitään. Jos sitä kantaa ikuisuuksiin mukanaan tunnetta siitä, että silti voin sen jonain päivänä toteuttaa. Se, milloin on jonain päivänä, on jokaiselle epäselvä.

Minullekin.

Ja te muut jatkaisitte elämäänne. Tietämättä, tajuamatta. Voisipa ihmisiltä pyyhkiä muistin.

Jotta voisin kadota niin, etten olisi koskaan ollutkaan.

---

Mut on vaa semmonen olo et on parempi jotenki alkaa pitämää turpaansa kiinni asioistaan; moni ihminen on kuunnellu mun ongelmia tammikuusta saakka. Kukaan ei jaksa loputtomiin. Pelkään et mulle sanotaa ettei mua enää kestetä. Niin on kuitenki tapahtunu yhen ihmisen kohalla kerran.. Yritin taas ettii niit mun lääkkeitäki et voisin jotenki rauhallisin mielin miettii et mul on pakokeino. Oon myös edellee vihanen itelleni tavallaa viime kerrasta etten vaa menny nukkuu ja jättäny vaa jtn lappuu. Tai ees oottanu et ois menny nukkuu.

Jotenki täs vaa myös itteeni ihmetyttää se et kyselin jo trailerii et pääsis 21.4 niihi yksii esteharkkakisoihin... Se miten sitä toisena hetkenä pitää asioita hienoina ja haluaa. Toisena hetkenä tajuaa ettei haluakaan. Elää ku kahta elämää. Eikä aina tiiä kumpaa elää. Sitä elää iso kolo sydämessä. Pala puuttuu ja se pala kantaa nimeä tyhjyys.

Ja tyhjyys on ilmeisesti se, mikä on mun kohtalo.

Siitä juttelukerrastaki jäi oikeestaa eniten kummittelee se, et se nainen sano et se DKT ryhmä olis aiheellinen. Enkä jokseenkaan vaan kestä ajatusta tommosesta. Se saa mut vajoomaa lisää. Se on ku iso varjo. Varjonkin takana.

sanallinen sanattomuus

Puhelimen vihreä painike on pahin painajainen. Sen ympyrän sisällä on luurin kuva ja jokainen painallus saa vähintäänkin pienen ahdistuksen nousemaan pintaan. Jokaiselle soittajalle olen selittänyt kaikki asiat samallalailla sotkeutuen silti sanoihini ja pohtien miten asian parhaiten muotoilisi. Todeten, että asiat ovat vain tällä hetkellä niin monimutkaisesti solmussa, ettei niitä varmasti kukaan osaisi selittää sen paremmin.

Jokainen puhelu vie jotakin sisäistä voimaa jaksaa yrittää yhtikäs mitään.

Sitä ei enää tiedä edes ketä uskoo ja kenen puoleen kääntyy. Sitä kokee pettävänsä kaikki ympäriltään vain olemassa olollaan ja saamattomuudellaan. Jokaisena iltana sitä toivoisi, että kaikki olisi vain kasa painajaisia. Sitä heräisi ja huomaisi, ettei maailma ole niin kamala. Kaikki tuntuu vain loputtomalta.

Ja loppupeleissä tunnen vain ei-mitään-tunnetta jokaisesta asiasta jota ajattelen.

Mietin eilen suuresti sitä, olisiko oikeasti vain helpompaa palata töihin ja potkia itsensä jaksamaan edes ne muutamat tunnit. Mutta samantien kun pääsin ajatuksessa loppuun, koin suurta tyhjyyttä. Oli tuskan takana yrittää sanoa asia ääneen, jotta saisin mielipiteesi asiaan.

Tuntuu, että olen kadottanut sinustakin jonkun palasen. Jotenkin mietin, oletko kunnossa ja mitä ajattelet. Sitä pelkää jälleen sanoa asioita ääneen. Sitä kokee suurta surua kun tuntuu, ettei asiat vain ole hyvin. Eikä silti halua kysyä sitä ääneen saadakseen varmaa vastausta.

Viime viikkoisen jälkeen haluaisin vain joka päivä jollakin ilveellä saada ajatukseni hetkeksi pois itsestäni. Epäilen välillä olemassa oloani ja pelkään, että olenko oikeasti vain totaalisesti seonnut ja eksynyt pohjattomaan kuiluun. Kyseenalaistaa omat ajatuksensa edes oikeiksi ja katsoo peiliin, todeten, että kuukausien tekemättömyyskin on tehnyt tehtävänsä.

Oma keho ahdistaa jälleen enemmän kuin aikoihin.

Toisaalta tahdon uskotella itselleni, että se on vain harhakuvaa ja pakokeino.

Kaikki asiat ovat en tiedä. Kaikki on kasa epämääräisiä lupauksia ja oletuksia ja kysymyksiä. Enkä edes muista olenko kokenut olevani näin hukassa koskaan. Samalla kun ei tiedä haluaako olla vai olla olematta. Kaatua kainaloon ja unohtaa tämän. Kelata aikaa niin jumalattomasti taaksepäin.

Kumpa et kokisi näitä hetkiä. Kumpa olisin pysynyt pystyssä lopun aikamme ja kumpa kaikki olisi vain helpompaa tajuta ja ymmärtää.

Olen sanaton, koska en tiedä mitä tunnetta koen. Pala kurkussa. Kateissa.

Olisinko oikeasti tahtonut heittää kaiken viime viikolla pois.

Tosin en oikeasti sitä tässä edes silloin miettisi. Ainakin luulisin niin.

Toisaalta olen katkera itselleni siitä, että olin niin hätäinen. Tai toisaalta olisiko pitänyt vain kaatua nukkumaan. Jos olisin, mitä olisi tapahtunut. Vaikka sanoitkin sen olevan hyvä. Vaikka sanoit ettet hylkää minua. Mietin ylianalysoinko sinua ja luenko täysin väärin kehonkieltä..

Sanattomuus joka virtaisi loputtomiin. Pohtien vain sitä iänikuista kysymystä..

Miksi.

Ja silti kaikessa yksinkertaisuudessaan viisi päivää sisältää eniten tyhjyyttä ja poissaolevaa mielentilaa.

Miksi.

katkoa salaa

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa

Kaksi päivää tuntuu kuin olisi elänyt sumussa täynnä ei yhtikäs mitään tunteita. Kaikki on poissaolevan tyhjää ja mitään sanomatonta. Aika vain menee, unet ovat outoja öisin ja hikoilee lakanansa kosteiksi liiankin helposti. Sitä ei tiedä eikö jaksanutkaan vain eilen mennä kuvaamaan vai jättikö oikeasti menemättä huonon olon takia. Henkisen vai fyysisen.

Nyt sitä säästelee juomaansa viimeiseen tippaan. Toivoo, että mukamas sekoaisi totaalisesti ja tuntisi jotakin kaunista. Olisi edes tässä maailmassa ja tajuaisi mitä on sopinut ja mitä tuleman pitää. Tietäisi, että huomenna herää tiistaihin, tajuaa, että raha-asiat kusevat edelleen, sairasloma loppuu, loppuviikosta on jälleen menoja. Ensi kuussa on menoja sovittuna.

Ja pitää itseään hereillä tässä yössä, johon ajatteli kaiken salaa katkaista.

Piste lauseen perään. Ei jossittelu lauseen vaan oikean lauseen. Kun sitä ei ole syönyt lääkkeitään enää moneen päivään pohtien, että paljonko niitä oikeasti on jäljellä. Mitä tekee tuhannellakuudellasadalla lamotrigiinillä plussattuna sataseen ketipinoria. Jos siihen lisäisi vielä sen ei-tästä-mitään-tule seroxatin. Lähemmäs seitsemisenkymmentä mirtazapiini milliä.

Katsoisiko sitä itseään kahtena peilistä ja muistaisinko sinun olemassa olon.

Juuri nyt joudun taas muistuttamaan, että olet vain töissä. Koska en koe olevani tässä enkä täällä tai tuolla.

Sanat loppuvat kesken. Ei ole enää mitään sanottavaa. Sitä kokee, että tämä nyt vain oli tässä. Olkoonkin se lyhyt muiden mielestä. Minulle tarpeeksi pitkä tallata tunteettomuutta. Tallata elämää, jota ei tunne edes muistavan täysin. Kuinka sitä ei oikein muista viime päiviä. Olisi halunnut käydä tallilla tänään vain halaamassa ponia. Koska olisin halunnut halata vielä edes kerran.

Mutta toisaalta halasin sitä lauantaina monet kerrat. Kyllä se tietää. Se tietää, että rakastan.

Umpikuja. Tunteettomuuden paskamyrsky. Tornado. Hurrikaani.

Niin kuin ne laulavat niissä mitään sanomattomissa lauluissaan.

Minä kaataisin nuo alas ja soittaisin niin kauan meidän kappaletta, etten enää muistaisi.

Mitään.

kiitos

On vähän paha olo, mun on pakko

pitää varmaan vähän taukoo. Tää aine vaikuttaa jo, se on ihan ok.

..

Mul on pussissa piristävää puuterii ja kelasin vetää koko setin

..

Saatan mennä luokse enkeleiden voin miettii miten hyvin asiat oli eilen

..

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen.

..

En mä jaksakaa listata näitä enempää. Mä oisin niin halunnut. Haluan pois. Kuolla. Kadota. Elämä oli tässä. Eiköhän tämä ole nähty. Ei ole, jos muilta kysytään mutta en usko.

En niin vaan usko.

En pysty tähän. Viillän. Verta. Rakastan. Sekoan.

Kiitos.

..

Joku high schoolis droppaa ja toinen duunissa stoppaa, matkalla seuraavaan. Mä tarjoan, heitä uusiksi noppaa ei viel tiputtu ku ei oo näkyvis ees reunaakaa. Aina jotain varottavaa, kielellään sanottavaa, mielensä mielellä pahottamaa, ei tarttee aina olettaa, kai seki jotai opettaa ku joku vähä bolettaa.

Sitä saa mitä tilaa, kun se lätty on siin ovel saakse viel sut ulos lähtemää Sitä saa mitä tilaa, mut kaikki tääl kai seuraa vaa omaa pohjaa tai tähteää. En mä voi luvata et oisit sitä kokemas, jossei sitä kuvata onksitä enää olemas Ei pilaa melankolia raskaantyön raatajii vaik kaikki meni on tääl vielki jotai saatavil

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Aina hoppuu, haippii tottuu, ahneel paskane loppu Biiseis vaa parasta, ei tarvis varastaa, huomioo kalastaa, nuorisoo rahastaa

Turhia paineita, huolenaiheita, ei tänne jokapäivä synny uusii Laineita Itket menneiden perään, älä enää, miks pitää liia myöhää herää

Sitä saa mitä tilaa, kun se paketti on siin ovel saakse viel sut ulos lähtemää Sitä saa mitä tilaa, kaikki tääl kai seuraa vaa omaa pohjaa tai tähteää

Varpaat jääs, mieli pilvis, nenä rääs, kiilto silmis, mee aina posin kautta, nyt mua kutsuu Barbadosin lautta

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Mä tiedän et sua huolettaa minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

elämä on taakka

Miksi sitä menee ja sopii innostuneena kaikkea, kun ei sisimmässään sitä edes halua. Mä haluan kaatua ja kadota maailmasta. Mä haluan olla ja olla olematta. Kaikki on silti tosi hyvin. Eihän tässä voi mitään radikaalia tehdä kun on sovittuna menoja. Vai voisiko. Voisiko.

"Ehkä ne asiat on ne, jotka pitää sut hengissä".

Niin ne varmaan on. Ne inhottaa ja saa itseni kaatamaan kaiken niskaan. Sitä haluaa ajatella, että ensi viikolla vihdoin. Sitä haluaisi lyödä jotain lukkoo. Joka päivä pillerit vähenee. Eikä rahaa sada tilille, jotta voisi hakea lisää. En mä voi niitä toisen rahoilla hakea kuitenkaan. Ei pysty. Omatunto.

Tahdon koko ajan jotenkin sekaisin. Tänään vihdoin tein jotakin oikeasti järkevää ja tiedossa on tietysti menokas viikonloppu, koska lupauduin kaikkeen. On mukavaa kun ei hetkeen mieti niin kauhean tarkkaan tai nimenomaan miettii helvetin tarkkaan. Taluttaessani tänään hevosia sisään, pohdin vain sitä, miten ehkä ensi viikolla vasta voin vain olla.

Tahdon ja en tahdo olla täällä. Miksi ne ajatukset ovat koko ajan läsnä. Miksi ne ilmestyvät tyhjästä. Miksi tyhjyys ilmestyy tyhjästä. Katsahdan lumeen ja mietin samalla olenko edes tässä ja nyt. Olen hukassa, enkä tiedä enää mitä polkua kulkea. En vain jaksaisi olla tässä ja nyt, enkä huomenna tai ylihuomenna. Minulla on liian suuri taakka.

Se taakka on elämä.

Kaikki toitottavat, kuinka kaikesta selviää ja elämä vie eteenpäin. Kukaan ei tiedä mitä pohdin päivittäin. Kukaan ei tahdo tietää mitä mietin päivittäin. En halua satuttaa sinuakaan enempää. En vain kestä enää sitä tuskaa, jota koet. Koet kuitenkin, et voi väittää vastaan. Ja kun tänään pelasimme, mietin pienestä turhasta asiastakin, että etkö pidäkään minusta.

Ei tuollaisiin voi takertua. Ei sellaisiin kukaan takerru. Olen totaalisesti päästäni vialla. Viallinen.

Miksi sitä antaa olettaa ulospäin kaiken olevan hyvin. Miksei sitä vain tee sitä, minkä kokisi tähän hetkeen parhaaksi. Kun olisi kolmekin päivää poissa kuvioista, eiköhän asiat selviäisi. Ei tarvisi edes itse selvittää asioita. Se olisi jonkun muun homma. Se olisi täysin minulta pois.

Nukkuisin. Olisiko se edes sitä kolmea päivää.

Pelkään jos tuleekin vahinko. Jos oikeasti otan ja jätän. Pelkään mitä muille ihmisille tapahtuu. Miten kamalaa se muille ihmisille olisi. Miten se koskettaisi minua jokatapauksessa vähiten.

Kyynel vierähtää poskelleni ja haluaisin vain kadota silti. En edes enää tahdo tähän olooni halausta. Se ei kuitenkaan enää kokoaisi minua kasaan.

Tänään katsahdin poniani silmiin ja pidin otsaani sen otsaa vasten. Silmäni vetistyivät. Se on jotakin niin kaunista katseltavaa. Niin viaton yksilö, jolle kaikki käy. Kuinka se on riippuvainen minusta. Millaisen eläimen siitä olen tehnyt ja miten se toimii kanssani kauniisti yhteistyössä. Pyyhin naamaltani irtokarvoja.

Elämässäni on kamalasti hienoja asioita, mutta niiden ajatteleminen tuo mukanaan vain tyhjyyttä ja poissaoloa. Mistä se johtuu? Elänkö psykoosia?

Antaisit edes vastauksia. Ottaisit edes sen mitä tahdon.

Mieleni.

vedän, et vedä

Sä hymyilit täydellisesti ja uskoin et haaveet voi toteutua

Olin eilen ottamatta valkoisia pillereitä. Avasin jo paketin, mutta tiesin, että jos ottaisin ne, se olisi taas vähemmän myöhemmäksi. Toisaalta apteekin kautta voi aina käydä. Eikai sitä rajoitettu ole. Noissa. Mietin. Suljin paketin. Otin vain sen erivärisen.

Mieli heittää volttia kun on niin paljon tekemistä. On ahdistavaa tajuta, että tässä maailmassa on pysyttävä mukana. Sitä haluaisi hukuttaa itsensä. Sitä on innostunut. Samalla sitä tajuaa, että se on yksi viikko lisää. Yksi viikko... lisää.

Mikä mun ajatuksia vaivaa? Milloin asetelmasta tuli minä vastaan minun mieleni? Milloin kehoni on tasapainossa mielen ja fyysisen olemuksen kanssa? Miksi sitä suostuu asioihin, kun se tuo mukanaan ahdistusta? Mikä tämä on ja miksi tässä ollaan, miten tähän päädyttiin ja kuinka elämää hallitaan.

Katsahdan kelloon. Minua ei väsytä. Olen ollut hereillä kauan. Olen tehnyt vaikka ja mitä, eikä minua väsytä. Ei tunnu silti normaalilta. Silti tunnen sisälläni tyhjyyttä, poltan tupakan poissaolevana tästä maailmasta. Huomenna ei olisi mitään. Kyllähän sitä loppuviikoksi palautuu.

Miksi teen itselleni tästä tällaista. Onko se minä ja kuka minä olen jos tämä on minä. Alkoholiin on mukava hukuttaa ajatuksiaan. Sitä on avannut suutansa helpommin, mutta mitä todellisuus on. Soitin puheluita, voitin itseni. Ärsyynnyin. Puhun yli suuni. Vai puhunko.

Ylipirteän itsetuhoinen. Voiko sellainen olla ja mitä sekään on. Mitä mikään on ja miksi näin. Latelen kysymyksiä ilman kysymysmerkkejä, koska mikään asia ei ole edes kysymys. Sekaisin, seko, adhd. Elämä on kaksinaamaista.

Tai sitten elän kaksoiselämää.

Haluaisin huutaa. Puhallan tupakan savua taivasta kohti, enkä enää tiedä mitä edes toivon ja mikä on mikäkin ääni päässäni.

Voisitpa sanoa minulle jotakin asioihin. Voisipa joku kertoa miksi.

Onko normaalia ja mikä se normaali edelleenkään on. Sekoanko.

Jaksanko.

vedän, et vedä

vedän, et vedä

viiltäisimpä vielä syvemmälle

Kaadoin sen lakon siitä asiasta mistä ei puhuta ääneen. En enää kyennyt estämään itseäni ja tyhmiä ajatuksiani. Onneksi ne ovat niin onnettomia, että miltein hävettää sekin. Nolouden multihuipentuma. Yrittäisin edes. Liikaa liian paljon päälle. Yhtäkkiä. Toisaaltahan se oli virhe. Voisimpa tehdä vielä muutaman viivan lisää. Kuvittaa sillä elämäni kehooni ja toivoa, että solmut aukeaisivat itsestään.

Kaikelta on kadonnut se pohja. Kaikella on tarkoituksensa ja päivät lipuvat eteenpäin tajuten, että sitä pitäisi pian taas tietää asioita. Pitäisi osata ryhdistäytyä kun ei tähänkään voi jumittua. Yksi askel johonkin suuntaan. Jokaisessa suunnassa tuntuu vain olevan pettävä jää. Jää, josta ei tiedä milloin se rikkoutuu jalkojen alla.

Sitä ei pääse karkuun, etteikö pillerin pyörittämiselle olisi aihetta ja halua. Ne vähenevät päivä päivältä kun niitä syön, paitsi tänään kun taas ne kerran unohdin. Mutta jos ottaisi kaiken kerralla niin paranisiko kaikki yhdessä yössä. Ajatusleikkini on mustan viitan säestämää. Häpeän olla minä. Kun kysytään, oletko jo palannut töihin. Enhän minä voi valehdellakaan. Miten sitä kysymystä jo pelkääkään. Pitäisi palata töihin vain sen takia, että voisin taas olla normaali muiden ihmisten silmissä.

Olenhan minä. Minähän jo teen ja jaksan, vaikken nukukaan. Peilistä tuijottaa silti välillä ihminen, jota en tunnista omaksi itsekseni. Tunnen edelleen voittamattomia poissaolon tunteita. Tunteettomuutta. Epämääräistä outoutta. Ei tätä jaksa. Ei tälläistä pitäisi olla.

Haluaisin kovasti vain kysyä sinulta, mitä sinä ylipäätään minusta ajattelet. Haluaisin tietää kantasi kaikkeen ja vieläkin enempään. Tahtoisin vaipua käsivarsillesi ja tajuta, ettei minun tarvitse päättää mitään. Se hetki olisi silloin, kun nukkuisin liian sikeästi. Tai sitten silloin jos eksyisin avaamaan kaapin oven salaa.

Enkä jättäisi enää paperilappusta jälkeenpäin.

Enkä edes haluaisi että luet tätä. En edes saa ajatuksistani kiinni, kunhan yritän jonottaa sanoja riveiksi. Kyllähän minä täällä tahdon olla, mutta tahtoisin ulos siitä, mitä tämä ikinä onkaan. Se, että keskiviikkonakin kuulin moneen otteeseen, kuinka epävakaa ei ole sairaus vaan häiriö saa minut vähättelemään sitä mitä ikinä onkaan. Ei minun siis kuuluisi olla niin sekaisin ja avuton. Enhän minä ole sairas. Minähän vain olen.

Se, että kaikkien on helppo saada minut hymyilemään ja puhumaan erilaisista aiheista ei auta sitä tosiasiaa, että jokin on solmussa. Kun haluaisi vain purskahtaa itkuun nauraessaan katketakseen ihan vain sen takia, että tuntisi sen olotilan jälleen. Kun ei ole pohjalla, mutta ei tiedä missä se pohjakaan enää on.

Tahtoisin huutaa. Tahtoisin ihan mitä vain. Tahtoisin uskaltaa.

Mutta silti edelleen eniten tahdon jotain, mistä ei voi puhua ääneen.

Kadota.

siitä tästä ja tuosta

Jännitys, ahdistus ja pelko. Pohdintaa siitä, mitä uskaltaakaan kertoa. Onko ihminen sellainen, kelle uskaltaa avata pimeimmänkin puolensa. Uskaltaako sitä edes kerran katsoa silmiin. Nyhdän sormiani, hivelen housujeni kangasta miettien. Taas yksi kynnen vierusta aukeaa, hermostunut. Sitten se vain tulee. Sanat alkavat soljua suusta ja uskallan kertoa, että haluaisin näyttää kirjoittamani tekstin.

Tiesin, että se helpottaisi kaikista eniten oloani.

Ne kehut ja ihanat sanat saivat minulle vielä suuremman toivon kipinän jostakin, mitä en edes tiedä. Ainahan minua on kehuttu, mutta nuo kehut ovat välillä niin kiusaannuttavan hankalia ottaa vastaan. Mitä sitä sanoo. Hymyilen vain. Kiitän. Kuulen kehuja myös toisen blogini puolella, kuinka osaan kirjoittaa niin mielenkiintoisesti. Nautin siitä, että ihmiset jaksavat ja haluavat lukea niitä.

Tunteellisuus vain välillä katoaa niistä. Sitä kuitenkin rakastan omalla tavallani jakaa.

Kun pohdin nyt jälkikäteen sitä hetkeä kun istuin vihreällä tuolilla, mietin vain miksi joudun pian taas vaihtamaan ihmistä. Kun tuntui, että juuri tuolle on helppo puhua ja halua ymmärtää sitä mitä koen ja näen. Joskin pohdin myös sitä, että suurentelenko sittenkin asiaa epävakaasta jos se ei kerran ole mielen sairaus. Vähättelen sitä. Eihän minun pitäisi olla näin pohjalla kun en edes ole varsinaisesti sairas.

Olen vain vähän outo. Vaikea persoona. Itselleni.
Ja varmasti myös raskas muille ajoittain.

Eilen olin pitkästä aikaa ratsastamassa ja parempi puoliskoni kuvasi hauskoja hetkiä. Lopuksi päätin vielä tehdä uhkarohkeat ja nousin ponini pyllyn päälle seisomaan. Mion toki kuvatessa hetkeä. Olin onnesta soikeana, että hetki tallentui kuville. Tai niin kuvittelin niin kauan kuin laittelimme kuvia tietokoneelle, jotta näkisi ne ruudulta. Kuvia ei löytynyt. Sitä hetkeä ei löytynytkään enää mistään.

Se, miten asia lamaannutti ja veti harmistuksen päälle, oli sanoin kuvaamaton. Kävin mielessä läpi sen, miten olin tavallani vihainen poikaystävälleni siitä, että hänen muistikorttinsa vain on niin täynnä jo vanhoja kuvia joita hän ei halua poistaa ja jonka takia kuvat todennäköisesti jäivät taltioimatta. Samalla mietin, että en edes ole vihainen ihmiselle vaan tekniikalle, koska kyllähän nyt tuollainen oikea valokuvaaja huomaa jos kamera ei niitä kortille tallenna.

Ja sitten kuitenkin mietin sitä hetkeä kun nousin sinne seisomaan. Kuinka sen jälkeen jälleen halasin poniani ja kehuin kuinka ihana ja rakastettava yksilö se on. Kuinka se joutuu kestämään minun ihmeellisiä temppujani, eikä edes hätkähdä. Se antoi minun halata ja painoi päänsä kainalooni niin kuin me monesti teemme. Kuinka onnistunut ja onnellinen olin sillä hetkellä.

Nyt jälkikäteen mietin, miksi otin niin nokkiini, mutta samalla haluan antaa itselleni luvan olla harmistunut ja hiljainen. Minulla oli aihe siihen, enkä kuvittelekaan, että Mio ajattelisi minun olevan vihainen hänelle. Häntäkin harmitti ja yrittihän tuo kaikkensa löytääkseen kuvat. Kuvaisin harmistuksen hetkeä myös siihen, millainen olo minulla oli kun luit aikaisemman tekstini.

Olin harmissani, koska tiesin kuinka pimeää tekstiä se oli. Pohdin, ottaako kukaan tosissaan sitä mitä kirjoitan ja samalla pelkäsin, että kirjoitukseni johtaisi johonkin vakavempaan päätökseen. Kuten, etten olisikaan saanut palata kotiin. Kun kehuit kirjoitusta ja juttelimme siitä, koin suurta helpotusta ja yritin samalla antaa itselleni lupaa ajatella ja kirjoittaa niin. Kirjoitan, koska nautin siitä.

Siksi tästäkin tuli niin pitkä teksti. Ajatukseni eivät jotenkin ole täysin kasassa. On jotenkin kamalaa huomata, että alkuviikosta itkin ja olin täysin itsetuhoinen, mutta nyt olen taas vain ontto ja tyhjä. On poissaoleva olo ja herään välillä aina todellisuuteen siitä, että Mio tulee pian töistä kotiin ja se on oikeasti hän, joka sieltä tulee. Havahduin aamulla siihen, että oikeasti nukun meidän omassa kodissamme, mietin sitä, miten kaikki tuntuu välillä niin kaukaiselta ja itse ratsastaisi vain aalloilla jossakin merellä.

Viime yönä en nukkunut oikeastaan ollenkaan. Heti kun olen ottamatta Ketipinorin, en nuku. On masentavaa ajatella, ettei kykene nukkumaan ilman apua. Lääkkeiden ottaminenkin on ollut aamuisin todella haastavaa ja myönnän jättäneeni ne ottamatta ahdistuksen piikkiin. Nyt olen ottanut ne kolmena päivänä. Uskalsin jopa oikeasti nostaa sen Seroxatin siihen neljäänkymmeneen. En pystynyt sitä aikaisemmin tekemään.

Olen tässä, mutta olen jossakin muualla. Sitten taas kaadun mutapohjaan naamalleni ja kaikki alkaa alusta. Kuinka sitä silti miettii päivisin, että mitä jos viiltäisi. Mitä jos kuitenkin heräisi yöllä avaamaan lääkekaapin.

Se tuo turvaa. Tietää, että pakokeino on kuitenkin ihan tajuttoman lähellä.

sinulla olkoon oikeus tähän kehoon

Kun auringon valo on vain häikästys, eikä se tunnu hyvältä. Olisipa pimeää, voisi vain katsahtaa kelloon ja toivoa nukahtavansa. Toivoa, ettei sitä itkisi ja murenisi palasiin. Rakastaisi elämäänsä ja katsahtaisi valoon niin kuin kaikki muutkin tekevät. Näkevät valon ja onnen siitä, että vihdoin on mukavaa tehdä asioita. Löytää energiaa asioihin mihin ei löytänyt talven pimeydessä jaksamista.

Sulkee telkkarin, jotta voisi kuunnella hiljaisuutta. Katsahtaa kelloon ja toteaa, että vasta tunti. Laittoi pesukoneen päälle tajuten, että pitää ainakin tunti kestää vielä. Ei hanaa voi päälle jättää tai kosteita pyykkejä koneeseen jättää. Se olisi ilkeää sinulle.

Kirjoittaa asioita tietäen miten pahoilta ne muiden korvaan kuulostavat. Tajuten, että sitä satuttaa olemassa olollaan monia ihmisiä. Miettii, jospa sitä voisi vain sitten unohtua. Piirtyä pois muistikuvista. Kokemuksia, joita on jaettu, on ollut jakamassa joku muu. Haluaisi tarttua puhelimeen ja soittaa. Kysyä mitä äidillekin vain kuuluu. Jutella niitä näitä.

Mutta kyyneleet vain kostuttavat silmät eikä sitä pystyisi keskustelemaan. Tietäisi kuitenkin, että joku kuuntelisi. Tietää, että kenelle tahansa voi soittaa, eikä kukaan ottaisi pahakseen. Paitsi minä. Minusta on paha jakaa ajatuksiani, jotka ovat pelkkää mustaa muiden mukavuuksien keskellä. Pilata tunnelmia, jotka katkaisisi minun kyyneleeni. Itkuni, jota kukaan ei edes ymmärrä.

Kun rutistat oikein lujaa, tunnen kuinka rakastettu olen. Halaan sinua yhä lujempaa peläten, että katsahdan viimeisen kerran. Uppoan liian syvälle, eikä kukaan jaksa nostaa minua pinnalle. Hukun kyyneliini, joita ei vain tule tarpeeksi. Rakastan. Mutta en rakasta mitään muuta. En tahdo olla tai olla olematta. Tahdon olla tässä, mutta näen kaiken vääränä. Olen uppoutunut johonkin, mistä ei pääse noin vain pois.

Pelkään, että aika loppuu kesken. Pelkään menettäväni kaiken vain sen takia, että en juuri nyt jaksaisi. Olen kuollut sisältä. Olen hukannut kaiken sisältäni. Kun hermoni menevät liian helposti liian yksinkertaisiin asioihin. Kun kameraan tarttuminen ei ole mukavaa. Olisin tahtonut kuvata sen hetken eilen. Se oli kaunis. Mutta tuijotin vain kuinka teet sitä mistä pidät. Kyyneleet vierien poskille, koska en ole läsnä ja mukana vaikka haluaisin.

Pistät minut silti miettimään hienoja hetkiä. Saat minut nauramaan, vaikka en tahtoisi nauraakaan. Ja noiden hetkien aikana, mietin että toivottavasti tulet muistamaan minut tuollaisena. Positiivisena ja nauravaisena minänä. Iloisena. Silti tahtoisin edes vähän, etten olisi sinulle niin paljon. Jotta kädestä irti päästäminen olisi edes vähän helpompaa. Päästää irti ja olla näkymätön. Katsahtaa kuinka eläisit elämääsi ilman taakkaa minusta. Etkä ole ansainnut sellaista, mitä nyt on. Olen liian vähän.

Jos en olisi hyvä kiertelemään asioita, latoisin tähänkin vain lauseen, joka korvaisi kaikki nämä pitkät sanojen leikittelyt. Mutta en pysty. Se olisi liian raakaa ja raukkamaista. Olen lapsellinen ja taantunut teinivuosien angstiin. Miten rumalta sekin kuulostaa. Monen mielestä tämä on vain sellaista. Angstia. Kun viiltää itseänsä toivoen parempaa huomista. Kun hiukset peittävät punaiset, itkettyneet silmät. Kun haluaa vain nukkua päivien ohitse tajuamatta mitään.

Olla muiden armoilla, koska ei kykene itse päättämään mistään.

Samalla pelkää jos joku päättääkin jotain sellaista, mikä murskaisi minut vielä pahemmin. Pitäisi elää omaa elämäänsä ja tehdä omat valinnat miettimättä sen enempää. Mutta mitä jos omat valinnat ovat muiden mielestä vääriä? Haluaisin olla vastaamatta puhelimeen jos soitat. Olla ottanut jotakin, mitä ei olisi pitänyt ottaa ja hetken maata niin, ettei tuntisi yhtikäs mitään. Tajuaisi yhtään mistään mitään ja leijuisi vain tietämättä mitä tuleman pitää.

Kun kysyt miksi kaikkea aina pitäisi, en osaa vastata. Kaikki vain tuntuu siltä. Kun joka aamu pitää herätä. Pitää nousta ja pukea päälle. Pukea hymy huulille ja olla läsnä. Pitää syödä, juoda ja pitäisi ottaa lääkkeetkin, jotka nostavat ahdistustason vielä korkeammalle. Pitäisi tehdä päivän aikana jotakin, mitä sitä ikinä haluaisikaan tehdä. Pitää pitää yllä itseänsä. Illalla kuitenkin on se ihme, että ei pidä mennä nukkumaan. Sitä saa taas nukahtaa siihen tuskaan, että oli taas yksi pitäisi-päivä lisää.

Ja toivoo, että josko huomenna ei heräisikään niin pitäisi tunteella. Vaikka silti tietää, että herää. Siihen samaan kaavaan. Milloin kaikki loppuu. Silloin kun tekee siitä lopun?

Asuuko sisälläni jokin, mikä haluaa minut vain pois. Olenko ottanut luokseni asumaan jonkun, jota en halunnut koskaan takaisin, mutta se vain palasi sanoen, että on oikeus tulla takaisin tähän kehoon. Miksi juuri sinä näet sen kaiken sivusta. Miksi juuri sinun olkapäätäsi vasten vieritän kyyneliä pahasta olostani. Miksi pelkään, että katoat viereltäni, vaikka sanoisit minulle monta kertaa, ettet ole lähtemässä.

Pelkään. Pelkään. Pelkään. Minä itse olen pahin viholliseni ja pelkään sitä.

Voisipa sen vain veitsellä karkoittaa pois. Huuhtoa alas suihkussa. Nukkua muutamassa päivässä pahoihin uniin.

Sytytän neljännen tupakkani muistolleni.

ulkopuolella

On ihan hukassa, vaikka on hereillä. Nukkunut enemmän kuin tarpeeksi eikä siltikään herää. Tuntuu, ettei jälleen edes ole täällä. Herää tajuamatta, että on nukkunut sängyssä sohvan sijasta. Katsahtaa kelloon ja tajuaa, että pian pitää jaksaa lähteä ulos ovesta. Ei haluaisi taaskaan mennä. Miksi asiat muuttuvat niin nopeasti. Miksi ei edes muutamaa päivää tietäisi.

Sitä polttaa tupakan tupakan perään ja yrittää kerätä itseään ja saada itseään taas tähän hetkeen. Ymmärtäen, että kaikki on tässä ja nyt eikä tämä ole unta. Soittaa puhelun, mutta ei pysty puhumaan asioista, koska mitään ei pysty laittamaan sanoiksi enää. Outo olo. Ainoa asia miten mitään pystyy kuvailemaan.

Haluaisin vain olla. Tuijottaa kattoa ja yrittää herätä tähän maailmaan niin kuin aikaisemmin. Tajuta, että taas pitäisi tehdä jotakin. Tein pakolliset. Kulutin rahani niihin iänikuisiin laskuihin. Selvillä vesillä jälleen. Toivottavasti. En muista olenko unohtanut jotakin.

Osaisipa kuvailla paremmin. Osaisipa sitä sanoa mikä se olo on tässä kaikessa, mutta en löydä itsestäni yhtikäs mitään. Koko minä tuntuu niin vieraalta käsitteeltä. Välillä tuntuu kuin taas katselisi kaikkea vain ulkopuolelta. Seisoisi lasikopin takana, eikä kukaan edes kuule. Enkä minä edes osaisi sanoa mitään. Vaikka tahtoisin.

Kaikki on jossakin syvällä minussa. Tai sitten kaikki on vain kadonnut. Minusta.

alla veden pinnan

vedin jo kaikki lääkkeet et se paranee

Kaikki on vähän utuisaa ja epätietoista. Ei tiedä mitä sitä tavoittelee tai edes pitäisi tavoitella. Hukassa. Ulkopuolella. Ei missään. Tunnottomuutta ja samalla niin helvetin iloinen siitä mitä on. Sitä on taas jaksanut ja halunnut. Sitä huomaa kuinka siitä tulee hyvä fiilis ja samalla viiltää itseänsä.

Se tuntuu hyvältä. Siihen, että kaikki on kuitenkin hyvin latteaa.

Kun ei oikein ole tunteita. Ollut hetkeen. Moneen päivään. Sitä on ontto. Kuori ja näyttää onnelliselle. Eihän niitä tunteita välttämättä edes tarvita. Kyllähän tämä tässä menee. Ei sitä tiedä enää mitä on olla mitäkin. Kun on jollekin jotakin tärkeintä, toinen on tärkeämpää minulle. Ja sitä silti hukuttautuu pahoihin ajatuksiin. Koska se tuntuu turvalliselta.

Rakastan olla tässä ja nyt. Toitotan ihmisille, että päivä kerrallaan. Sanon, että kyllä tämä tästä. Mutta en usko omia sanoja enää. En enää tiedä ollako vaiko eikö olla minä. Ei sitä tahdo näyttää itseänsä enää muille. Muurikin kasvaa sanoa mitään. Muuri kasvaa päivä päivältä kun en avaa suutani ja sano asioita. Monta kertaa ollut kirjoittamassa. Pyyhkinyt pois viestit ja todennut, ettei minun tarvitse. Pärjään itsekin itseni kanssa.

Onhan se kuitenkin niin, että kaksi ihmistä ei voi olla yksi. Onneksi olet edes todella lähellä.

Tyhjyys ei ole enää niin vahvaa. Onhan se toki hyvä asia, mutta onko hyvä, että on koko ajan pientä tyhjyyttä. Onko ihan okei kokea koko ajan, ettei tunne tunteita niin kuin olettaisi niiden tuntuvan. Mikä on oikein ja mikä väärin ja missä kulkee minkäkin asian raja. Milloin sitä ymmärtää, ettei ratkaisu ole tähänkään yhtikäs mikään. Milloin sitä toteaa vain, ettei enää jaksakaan. Lopullisesti.

Pelottaa. Hukunko omaan itseeni kuitenkin, vaikka koen hyviä oloja.

Ristiriitaa siinä mitä on ja mitä tuntee kun mikään ei ole mitään ja mitään on kaikki.

Sellainen, ettei tätä edes kykene järkeviksi sanoiksi laittamaan. Kuuntelee musiikkia, joka saa kylmiä väreitä aikaiseksi sanoillaan. Ne niin kolahtavat. Ja silti ei tunne täysillä. Sitä pelkää, herääkö jokin aamu kuitenkin yksin tajuten, että mikään ei edes ole ollut totta. Jos sitä onkin vain nukkunut muutaman kuukauden koomassa. Jos mikään ei olekaan todellista.

En ole täällä, enkä ole muualla. Olen tässä, mutta kun katsahdan sinuun, mietin, miten selviän.

Tiedän miten täällä selvitään ja mitä tässä pitäisi omalla tavallaan tehdä. Sitä pitäisi vain ottaa ja mennä. Mutta sitä katsahtaa peiliin ja miettii jos ei peilikuvaa olisikaan. Onko edes?

Tämä kaikki on vain iso musta olotila, joka seuraa hain tavalla soutulaivaani. Hirmumyrskyssä. Aallokko kavahtaa monta kertaa yli nokan, mutta rantaan on pakko päästä. Tietämättä kuitenkaan missä rantaa edes on. Tavallansa sitä haluaisi hypätä vain mereen. Katsoa kuinka meri nielisi mennessään. Kuinka veden pinta katoaa näkyvistä ja on vihdoin siellä missä tunteetkin ovat.

Jossain. Ei missään.

jokainen hetki on liian lyhyt

Jos ei lääkkein niin alkoholilla. Juo juo juo. Nopeasti, nopeammin. Älä mieti huomista, älä ensi viikkoa. Ei niitä kuitenkaan välttämättä edes tule. Katsahda jälleen lääkekaappiin. Leiki ajatuksella vielä enemmän seommasta päästä. Ota sheiveri käteen äläkä missään nimessä katsahda peiliin.

Sieltä tuijottaa väsyneen näköinen haamu. Ilman elämää.

Sitä on ollut ihan positiivinen ja virkeä tänään. Nukkunut Ketipinorin avulla semi hienosti, eipähän ainakaan herännyt. Olisi voinut nukkua vähän lisää. Muutaman vuoden. Samalla sitä poltti tupakan kun jäi yksin ja mietti miten sitä voisi jopa jaksaakin jotakin tänään. Lähdin mukaasi töihin.

Sen muutaman tunnin. Hauskaa. Nähdä sinut töissä.

Samalla kun sitä itse pohtii miten helvetissä sitä palaa takaisin töihin. Kun ajatus tuntuu ihan jeesiltä, mutta mitäs sitten kun se hetki oikeasti on käsillä. Onko se millainen? Eihän sitä pitäisi edes miettiä. Eihän sitä tiedä onko edes hengissä.

Ajoin autollasi tänään. Rakastan ajaa sillä. Älä huoli, ei se omaani voita modernisuudessaan, mutta se on pehmoinen. Tasainen ja tuli vain niin luottavainen olo. Hymyilin ja mietin jälleen miten onnekas olenkaan kanssasi. Miten jaksat katsella kasvojani monia tunteja; ikinä näyttämättä sitä että kyllästyisit tai haluaisit vähemmän kosketusta. Tai ylipäätään haluat että kosketan.

Kyllähän sitä ajoittain pohtii mitä se edellinen suhde edes oli. Enhän mä voinut toista edes halata ilman, että hän sitä itse halusi.

Syyttämättä ketään. Sen piti olla ikuista ja loputonta. Mutta eikö ne kaikki suhteet ole pohjalta "now always forever"? Kun sitä miettii mitä sai kuulla siinä vaiheessa kun itse teki sen vaikean päätöksen ja töksäitty, ettei tästä tulekaan mitään. Olen pahoittanut monen ihmisen mielen elämäni aikana.

Palaan aikaan kun otit yhteyttä sattumalta koko paskan homman jälkeen. Ihmettelin miten olitkaan voinut tajuta, että olin juuri edellisenä yönä nähnyt sinusta unta. Miettinyt aamulla miksi hitossa näen monen vuoden jälkeen sinusta unta. Ja miten positiivisella tavalla olitkaan siinä unessa. Ei sitä osannut odottaa. Mutta se tuli varmasti parempaan kuin parhaaseen saumaan. Sait minut hymyilemään heti. Innokkaana laittamaan itseni kauniiksi kun lupauduit tulla hakemaan korvessa asuvan ruutupaidan.

Kuinka se tunne ei ole kadonnut. Kuinka sitä nykyään herääkään vierestäsi miettien, että joskus sitä vain unelmoi tuosta komeasta miehestä vierelläni. Kuinka muistankaan miten katsoit minua monia kesiä sitten. Miten siitä "miksi tuo töllää minua" muuttui "toivottavasti se on tänäänkin paikalla". Miten jokainen hetki oli liian lyhyt.

Ja vaikka olisimme viikon nyt yhdessä. Se olisi liian lyhyt.

Sinuun ei voi kyllästyä. Hymyäsi ei voi tarpeeksi nähdä. Sinua ei voi ikinä halata tai suudella tarpeeksi. Sinun viesteihisi ei voi koskaan vastata tarpeeksi hyvin, eikä sinunlaistasi ole ikinä ollut elämässäni. Eikä toista sellaista edes koskaan voi tulla.

En ikinä uskonut, että ihmissuhde voi muuttaa myös harrastusta. Sinä teit senkin. Miten enää ei ollut tärkeintä töiden jälkeen päästä nopeasti pussaamaan kauraturpaa. Oli tärkeintä päästä pian auton rattiin ja ajaa luoksesi. Kun jonain iltana päätin olla kotona ja tunnin olon jälkeen totesit ikävä-viestieni jälkeen, että tule tänne. Minä tulin. Sanoin vain, että odotathan puoli tuntia.

Ja sitten ne yöunet jäivät lyhyiksi. Heräsin viideltä töihin. Silloin heräsin töihin. Nyt minä lusmuan kotona omassa mielipahassani miettien ja kirjoittaen idioottimaisia stooreja. Ylistämässä sinua ja sinun maailman kuvaasi. Kuinka kiitollinen olen, että kuulun maailman kuvaasi. Kuinka soluttaudun nauraen ottamiisi salakuviin minusta.

Kun minulla on sinut, minulla on kaikki. Kun katsahdat minua tänään silmiin jälleen hymyillen, olen onnellinen.

Olet tärkeimpäni. Kautta viinirypäleiden.

rakkaudella minä

Sitä vain toivoisi, ettei olisi tässä ja nyt. Että kaikki olisi henkisesti hyvin ja elämä vain jatkuisi. Tai sitten mikään ei jatkuisi. Katoaisi, hukkuisi unessaan. Eläisi niin kuin elämää kuuluisi elää ja olisi sellainen kuin kaikki muutkin. Sitä kokee olevansa ulkopuolella, kaiken keskellä. Roikkuu mukana ja aiheuttaa muille taakkaa. Sitä on huonompi kuin koskaan ennen.

Kun kulkee päämäärättömästi päämääräänsä jota ei tiedä enää.

On vaikea katsoa ketään silmiin. Ei sitä tahdo edes jutella kenellekään. Kliseiset mitä kuuluu lauseet kaikuvat korvissa. Ihan hyvää. Ainahan se on vain ihan hyvää. Elämä on aina hienoa ja hyvää. Pinnalta. Samalla sitä miettii miten voisi tehdä jotakin mikä helpottaisi tilannetta. Ja sitten sitä toteaa, ettei ole varmasti edes ratkaisua.

Katson sua silmiin ja hymyilen. Olet niin tärkeä kaikessa surullisuudessaan. Kuinka sitä vain haluaisikaan käpertyä pahaa maailmaa piiloon takkisi sisälle. Olla siellä se hetki, että kaikki tuntuu taas elämisen arvoiselta. Tuntuuko koskaan? Ajatuksiin ja mieleensä on helppo kahliutua. Epätoivoon voi hukkua. Tiedän sen, olen tuntenut sen.

Sitä haluaa olla yksin, muttei kuitenkaan tahdo jäädä itsensä vangiksi. Sitä haluaa tehdä, muttei tiedä mitä haluaisi tehdä. Sitä nauraa kun nauratetaan, muttei tiedä onko mihinkään tunteeseen enää oikeutta.

"Kuulostat vihaiselta, turhautuneelta", eikö niin saisi? Eikö niitä tunteita saa tuntea? Eikö niitä saa näyttää? Kun tunteensa tukahduttaa, sitä katoaa pimeään syvemmälle. Toteaa, ettei maailma halua oikeasti edes nähdä minua tällaisena kuin olen. Ihmiset katoavat pikku hiljaa. Pikku tarkka siinä, miten ihmiset sanovat tai millaisella äänenpainolla ihmiset puhuvat. Ymmärräthän? Kun pienikin turhautuneisuus lauseessa nostaa niskakarvat pystyyn. Nostaa sen muurin itselleen; ei tuo tahdokaan oikeasti tietää.

Ristiriitaisuus on ilmeisen läsnä kaikessa mitä tekee. Seisoo terä kädessä peilin edessä ja miettii toistamiseen ettei siitä oikeasti ole edes hyötyä. Se tunne vain on käsin kosketeltavana niin lähellä.

Kaivaa uudelleen lääkekaappia, googlettaa ja toteaa, että ei millään saa päätänsä sekaisin. Mitä jos niitä sekoittaa keskenään ja ottaa liikaa? Sekoaako siitä?

Turhaa typerien ajatusten pyörittämistä uudestaan ja uudestaan. Ainoa tapa millä tällä hetkellä voisi lähteä on terävä veitsi ja hitonmoinen voima. Idiootti.

Vihaan sitä mitä olen ja miten saamaton olen. Siitä miten raadat rahan eteen ja minä olen tekemättä mitään. Miten olen niin epäreilu. Yritän silti parhaani. Yritän tosissani pitää sinut iloisena siitä, että olen tässä. Niitä pieniä tekoja joihin pystyn vaikuttamaan.

Kun samalla sitä kuitenkin pienesti toivoisi, että voisi vain olla olematta. Kenties olemassa, muttei tässä ja nyt. Rinnalla, muttei taakkana. En ole selkäreppu. Osaan minä itsekin kävellä.

En silti pääse ikinä yli siitä, miten pystyn ylipäätään sulle puhumaan tai näyttämään näitä tekstejä. Takerrun. Pelkään silti, että tiedät liikaa tai liian vähän. Ymmärrät kaiken, mutta toteat ettei tälleen voi jatkua. Suljet oven etkä palaakaan takaisin.

Niin on monen ihmisen kohdalla käynyt. Tai sitä on sitten itse vain sulkeutunut. Koska toisella on mitta täynnä. Muuri. Jota ei sen jälkeen kuulallakaan murreta.

Katkonaisia ajatuksia. Ei päätä tai häntää, ei muistikuvaa enää alusta tai ylipäätään viimeisestä pisteestä. Kyyneliä, jotka kuivuivat kesken kaiken. Sitä mitä pyörittää mielessään on vaikeaa saada tekstiksi vaikka haluaisi kaiken naputellakin ylös. Tunteita ei kuitenkaan voi täysin tuoda ruudulle. Niitä voi vain kuvailla ja sanoilla voi leikitellä. Olen silti tyytyväinen, että kykenen kirjoittamaan. Edes kirjoittamaan.

Halaathan minua? Minä kuitenkin, kaiken takana ja edessäkin, rakastan sinua.

Katosin tai en.

tunteettomuuden sekamelska

Tuntuu ihan hyvältä. Tuntuu ihan semi jeesiltä. Ei tämä nyt enää niin pohjamudassa sukeltamista ole. On kenties aika taas hyväksyä se, että pitäisi osata olla iloinen ja mennä eteenpäin. Olen roikkuva persoona. En osaa päästää irti.

Kun parin viikon sisään teet kaksi käsittämätöntä yliannostusta; toisen niin, että makaat sairaalassa yli 12 tuntia, ei sitä vaan jotenkin osaa nousta taas pinnalle. Kun sun diagnoosina on oikeasti persoonallisuushäiriö. Epävakaa persoonallisuushäiriö. Pitäisikö sitä vain elää kuin ei olisikaan mitään? Kuin syöpää sairastavalle sanottaisiin, että siinähän elät täysillä viimeiset vuotesi.

Se saattaa seurata koko loppuelämäni. Nämä tyhjyyden tunteet eivät siis koskaan katoa.

Kyllähän minä tiedän, että silti pitäisi jaksaa. Eihän tämä elämä tähän päättynyt. Ja kaikkihan on ihan todella hienosti. Kaikki fyysinen ja kaikista tärkein; rakkaus. Olen silti sisältäni tunteeton ja tyhjä. Mitäänsanomaton jälleen. Eivät nämä tunteet enää jyrää niin suurella voimalla, mutta sitä uppoaa. Sitä haluaisi tietää miksi minulle tällainen "lahja" on annettu. Lahjoitetaan eteenpäin.

Ranteeni on jo parantunut viiltelystä, jota tein pitkästä aikaa. Reidessäni vielä punaisia viivoja. Eikä saisi sanoa, mutta se on nautinto. Olin unohtanut miten tuohon voi jäädä koukkuun. Miten suuresti sitä haluaisi vain viiltää. Tuntea kipua ja kadottaa ajatus siihen. Ovathan ne kauniitakin. Omalla tavallaan. Punaisia siistejä viivoja. Polkuja. Pimeyteen.

Johanna Kurkelan Ingrid soi taustalla. Niin osuvaa.

Olen ristiriitainen. Tahtoisin luovuttaa ja tehdä sen. Tahtoisin tarttua terävään tai sekoittaa jälleen pääni. Samalla kun kaikki on ihan hyvin ja koen jo kykeneväni tekemään asioita.

Muistan, että tällaista oli joskus ennenkin. Muistan kuinka oli vaikeaa päästää irti kaikesta totutusta. Nyt on vain hankalaa olla minä.

Sekaisin. Tunteeton, mutta sekava olo. Vähän herkähkö fiilis.

Kaikki kolahtaa juuri nyt. Juuri nyt haluaisin jakaa asioita muillekin. Sellaisille, joiden haluaisin asioista tietävän. Mutta en kuitenkaan halua.

Onko tämä sitä hukkumista? Hukkummista tunteettomuuden sekamelskaan?

loputtomuus

Tahtoisin kovasti jakaa jotakin kanssanne, mutta ihan tarkkoja ollakseni, ei mulla ole mitään. Elämä rullaa miten se nyt rullaa. Istun hiljaisuudessa yksin ja mietin, että pitäisi. Kaikki tuntuu nykyään pakolta ja kaikkea vain pitää. Pitää pitää pitää.

Yritin kirjoittaa positiivisesti, mutta olen ollut hetken aikaa jo vähän maassa ja hukassa. Etsin jotakin tietä ulos, mutta en löydä mitään. Tarvon itseni kanssa metrisessä lumihangessa. On hankalaa myöntää sitä, että ei jaksa tai halua. Ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Tahtoisin tälläkin hetkellä vaipua sängyn nurkkaan ja nukahtaa siihen. Herätä kun maailma tuntuu taas kutsuvalta ja kaikkea tahtoo. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin maassa ja uupunut omiin ajatuksiini. Rakastan silti sitä, että kirjoitan sen. Vaikka pelottaakin julkaista jotakin sellaista, mitä en uskonut täällä ikinä julkaisevani.

Olen kirjoittanut monia vuosia ajatuksiani. Lähinnä niitä, jotka eivät miellytä muiden silmiä. Niitä ajatuksia, jotka jokainen varmasti käy joskus läpi. Osa selviää ja osa ei. Minä selvisin, enkä tahtoisi vajota enää niin alas. Koskaan. Pelkään sitä kuitenkin hurjasti.

Maailma on pelottava paikka, varsinkin jos pelkää itseään.

Minulle oli ja on edelleen henkireikä harrastaa ratsastusta. Penni nosti kaiken elämässäni uudelle tasolle ja tällä hetkellä koen senkin taakkana. Se ei ole normaalia minää. Tunnen outoja tuntemuksia. Tai tiedän mitä tunnen, mutta kun se tunne on tunteettomuutta, miten sen selittää yhtikäs kenellekään?

Kyllä varmasti moni tietää sen olon kun haluaisi hetkeksi unohtaa vain kaiken. Olla hetken olematta yhtään mitään ja kellua kauas pois. Sitten sekunnissa se olo muuttuu. Sitä yhtäkkiä elääkin ja on taas suht normaali. Kaikki tuntuukin luontevalta.

Jäät yksin. Ja kaikki paha tulee taas sun ajatuksiin. Sä pohdit josko kuitenkin kokeilisit sitä vanhaa kikkaa päästä ulos tästä kierteestä, joka on sua seurannut jo hetken. Pilleripurkit helisevät korvaan mukavasti. Olen vajonnut tahtomattani kuoppaan, joka tulee vastaan aina uudelleen kun katsahdan yksikseni kotini peiliin.

Mulla on elämässä nykyään paljon. Paljon enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Tiedättekö kun vanhasta totaalisesta ihastuksesta tuleekin oikeasti teidän elämänkumppani, jonka kanssa nykyään jaatte oman kämpän. Kaikki neljän vuoden jälkeen. Sitä miettii välillä ja katsoo toista edelleen, muutaman kuukauden yhdessä olon jälkeen, miten kaikki on oikeasti mahdollista. Miten juuri sinä olet siinä ja jaksat kuunnella nykyään huoliani. Ennen me kyseltiin vain kuulumisia. Purskahdan itkuun. Olen niin onnellinen kaikessa onnettomuudessani.

Miten saatan edes kokea tälläistä tuskaa?

Minulla on poni. On auto. Koti. Ja sinä. Mulla on kaikkea mitä ihminen saattaa toivoa ja ne kaikki muut toiveet ovat vain pientä extraa. Niitä pieniä yksityiskohtia valokuvissa. Niitä, jotka tekevät kaikesta vieläkin uskomattomampaa.

Annan kerrankin tämän virran viedä. Annan kerrankin sen hetken itselleni, että kirjoitan tätä ja saan kaiken ulos. Tässä vaiheessa tiesin, että vain sinä saat lukea tämän. Haluan hetken katsahtaa silmiisi ja näyttää sen, mitä kannan mukanani. Vaikka tiedäthän sä sen. Tiedät myös sen, miten erilaista on kirjoittaa tähän se sulle esille. Ja tiedät kuinka vaikeaksi se menee, että annan sun lukea tämän.

Mä en oikeasti koskaan ikinä uskonut enää vajoavani tähän kuiluun. Mä en ikinä enää halunnut kokea näitä olotiloja ja todeta, että miksi mä edes jaksan. Miksi mä tunnen olotiloja, jotka eivät kuuluneet mun elämään enää moneen vuoteen?

Pidän pienen tauon. Katsahdan ikkunaan. Niin. Kun oikein alan miettimään, itkin minä viime keväänäkin töitäni. Itkin kuinka en jaksa, mutta lopetin silti lääkkeet kuin seinään. Ei niistä ollut hyötyä. Ei niistä huomannut tuntemuseroja. Mä olen aina tuntenut tyhjyyttä. Se on normaalia ja aina sanottu, että kaiken kanssa kykenee elämään. Kunhan tietää, että niistä asioista pääsee yli.

Mutta mä koen etten mä pääse. Ne vaan voimistuu aika ajoin niin suunnattoman suuriksi. Niin kuin nyt on tapahtunut. Mikä sen on tehnyt ja miksi? Miksi elämä lyttää, vaikka kaikki on hyvin eikä mitään pitäisi olla? Tiedäthän sen kysymysmerkin. Sellainen olen.

Miksi, isoilla kirjaimilla.

Saat mut kokemaan itteni arvokkaaksi ja halutuksi. Oot saanut mut arvostamaan itteäni enemmän kuin kukaan muu ihminen koskaan. Saat mut hymyilemään ja nauramaan hetkessä. Olet ollut mukana mun elämässä enemmän kuin uskalsin odottaa. Tiedä sitten mitä luulin. Niinhän ne asiat toimii. Niinhän minäkin nautin kun saan olla mukana asioissa joista sinä nautit. Ja varsinkin ne hetket kun tehdään kumpikin sitä mistä pidämme. Ne on hetkiä, jolloin toivoisi, ettei aika loppuisikaan koskaan.

Välillä mä mietin, että kestätkö sä mua oikeasti. Miten sä jaksat kuunnella aina vain mun valituksia ja jankkauksia asioista, jotka oon sataan otteeseen kertonut. Sitten mua alkaa pelottamaan ja mä tahtoisin vetäytyä pois. Olla hetken hiljaa ja ajatella vain yksin. Ja sitten kun mä olen yksin, mä tahdon sut lähelle. Mutta tilanteena se on kamala. Kuka pystyy sanomaan toiselle kaiken kun toinen on ihan siinä lähellä? En minä. Tai jos sen suunsa uskaltaa avata, sitä tahtoo vielä enemmän vajota pois.

Nyt kun mä taas koen jotakin oikeaa tunnetta, kuten oikeasti mun pitäisi vain mennä käymään siellä kaupassa, mä alan pohtimaan miksi edes kirjoitin tämän ja uskallanko tätä oikeasti sulle edes näyttää. Mulle on kuitenkin aina ollut ongelma kertoa mistään. Mut on lytätty liian monesti omien ajatusteni takia. Mulle on liian monesti vain todettu, että mun pitäisi ryhdistäytyä. Ottaa itteeni niskasta kiinni. Ja niin mä olen tehnyt. Koska se tuntuu olevan sitä elämää.

Repiä itteänsä väkisin asioihin. Pohtia kuinka sitä etenisi elämässään.

Mä vaivuin siihen ajatukseen vuonna 2013, ettei mun tarvitsisi elää enää vuonna 2014 tai sen jälkeen.

Nyt mä mietin, miten kehtasinkaan miettiä niin, mutta samalla mä toivoisin että tää kaikki paska vaan loppuisi. Olisi jotakin.

Sitä mitä olisi tai pitäisi olla. En tiedä. Enpä tiedä monestakaan muusta asiasta.

Kuten siitä, miksi helvetissä mä oikeasti ajattelen näin typeriä asioita. Miksi mä kaivelen vanhoja tai miksi ylipäätään yhtään mitään. Viha. Viha itseään kohtaan. Se kuinka oikeasti mun ajatus virtaa. Miten se leikkii mun kanssa ja nauraa kun en saa tätä tekstiä ikinä päätökseen. Vihaa siitä, miten mä olen saamaton. Turhautuneisuutta kun mikään ei tunnu riittävän. Itselleni. Ikinä.

Sellainen loputtomuus. Tiedäthän. Kun kaikki tuntuu loputtomalta. Loputon kuilu.

Itku. Pelko. Viha. Ja kaiken aikaa kuitenkin... ei yhtään mitään.
Leijailua siinä, mitä tunnen ja olen tuntematta.

Ja mikään lause ei ole tarpeeksi lopettaakseen tätä tekstiä.

Loputtomuus.

alusta lähdetään, alkuun tullaan

Olen halunnut satoja kertoja kirjoittaa, mutta nykypäivän kiireet eivät anna jaksamista siihen. Positiivisen negatiivista elämää, eikä siihen kuulu oikeastaan mitään uutta. Ruutineja ruutinien perään. Normaalien ihmisten arkihäslinkiä ja liiankin normaalia. Jokseenkin surullista.

En minä tahtoisikaan kirjoittaa vain huonoista asioista, tämä paikka on vain minulle ollut se henkireikä, mihin olen kaiken vaikean purkanut. Se paikka, jonka olemassa olon muistan aina. Paikka, jonne haluaisin kirjoittaa useammin, ihan oikeasti.

On vain jokseenkin turhauttavaa kertoa ja hehkuttaa, miten suht hyvin minulla menee. Koen sen liian vaikeaksi itselleni. Epäreilua muita kohtaan. Enkä kuitenkaan haluaisi poistaa mitään kirjoituksiani. Olen kehittynyt kirjoittajana näiden tekstien ansiosta. Olen oppinut itsestäni uusia ulottuvuuksia ja tehnyt vaikeita päätöksiä.

En ole henkisellä päällä. Olen pitkän ajan jo puuskuttanut eteenpäin. En hengähtänyt. Mutta se on monen mielestä vain hyvä; ei kerkiä ahdistamaan. Kukaan ei taida ymmärtää, että sitten kun tulee se paha paikka, se ahdistus tulee moninkertaisena. Se ei enää kysele, joko nyt, vaan se iskee täysillä. Haluaisin monesti itkeä, mutta en pysty itkemään. Se tuntuu haastavalta ja turhalta; ei sellaista kukaan tee turhaan.

Elämäni on viimeisen puolen vuoden aikana muuttunut radikaalisti. Siihen on tullut sisältöä enemmän kuin osasin odottaa ja siitä on lähtenyt myös suuria sisältöjä pois. Johdanto ei enää kertonutkaan kaikkea tapahtuvaa. Olen pelännyt paljastavani, kuka olen. Olen siksi miettinyt, kuinka lähelle omaa elämääni haluan tämän tulevan.

En kuitenkaan halua poistaa historiaani. Se on tehnyt minusta tällaisen.

Ehkä mietin, ehkä kirjoitan. Ehkä jatkan näin. Ehkä jätän kaiken. Annan silti itselleni aikaa tämän kanssa. En halua, että kukaan kuitenkaan odottaa kirjoituksia. Kirjoitan, kun sellainen aika tulee. Kliseisesti päätän tämän tekstin...

Kaiken pahan jälkeen on aina hyvää.

miltä nyt tuntuu maistaa omaa lääkettään?

Aika juoksee. Elämä vilisee silmissä.

Millä muilla lauseilla voisin aloittaa? Kuori alkaa rakoilemaan. Välillä katson sivusta, mietin olenko ollenkaan. Tunnen en mitään ja koitan olla välittämättä. Se nyt vain kuuluu minuun. Minä ja minun oma tyhjyyteni. On opittava elämään sen kanssa. On myös opittava elämään.

Mitä on elämä? Millainen on elämä?

En koe tämän olevan elämää. Odotukseni ovat jotain muuta. Onko enää mitään muuta? On vain aika ja raha. Eivätkä nekään kohtaa. Eivät ne tule samaan risteykseen. Mutta on intohimo ja rakkaus. Ja sitä myöten on pakko yhdistää aika ja raha. Muuten mikään ei toteudu.

Joskus mietin, miksi ihminen ikinä on kehittynyt. Miksemme elä elämää eläiminä? Kuka tässä maailmassa on sanonut, että työ on kaiken perusta. Tee työtä... ja tee vähän lisää. Elämän pitäisi olla omaa aikaa. Omaa tekemistä ja harrastamista. Oravannahoista viis.

Pohdin.

Logiikka katoaa kun tätä maailman luomaa illuusiota alkaa miettimään tarkemmin. Herää erinnäisiä kysymyksiä lähinnä ihmisyydestä. Ja sitten palataan taas lähtöruutuun. Tajutaan, että eipä tässä silti muu auta kuin raataa. Käyttää aikansa johonkin mihin ei sitä todellakaan halua käyttävän. Kuinka turhaa. Turhauttavaa. Onnetonta.

---

Palaan kuitenkin takaisin omaan napaani. Vihaan sitä. On vaikea olla omalle itselleen niin ankara. Olisi helpompaa alistua, nyökytellä myöntymisen merkiksi, eikä kertoa omaa kantaansa. Se tuntuu aina olevan väärä. Olen jotenkin herkällä ololla. Liiankin mietteliäänä. Ja näiden ajatusten jakaminen tuntuu myös turhalta. Kirjoitan vaikeasti. Kirjoitan kierrellen.

Koska en tiedä omaa oloani. Olen, mutta en tiedä mitä olen. Haluaisin kirjoittaa omasta olostani, se oli tarkoitus, mutta ei se luonnistu. Ei tule mitään. On vain korkea muuri omiin tunteisiin. Tai sitten olen vain taas tyhjyydellä liikenteessä.

Se tyhjyys. Se outo epätodellinen olo. Vie huomion ja saa maailman sumenemaan kaukaisuuteen. Teen työtäni samalla, mutta en tajua mistään mitään. Pienen hetken jälkeen olen taas kartalla. Jäljelle jää vain liikaa kysymyksiä. En kai romahda? Ei saa itkeä.

Silmäkulmassa vilahtelee vähät väliä erilaisia hahmoja. Aamulla ajaessani autolla, kuulin outoa lasten ääntä. Miksi? Se ei voinut olla mahdollista. Säikähdin, enkä vieläkään voi käsittää tilannetta. Toisaalta, se voi olla mikä vain. Enemmän pelkään varjoja. Enemmän pelottaa kun luulee, että joku kävelee ohi, mutta ei kävele.

Ja sä olet satavarma, että näit vilaukselta ihmisen jalat.

Olen todella sekaisella ololla. En pysty muodostamaan järkevää tekstiä ja se saa minut vihaiseksi. En kirjoita yleensä näin. Miksi nyt kirjoitan? En ehkä ole siinä mielentilassa. Tai sitten olen vain oikeasti lukinnut itse itseni.

Kuka tietää.

kaatosadetta ja kirjaimia

Ei saa käyttäytyä väärin, kun ne katsoo

eikä koskaan saa alkaa itkemään.

---

Minulla ei ole enää aikaa. Ei ole elämää. On vain työ ja mahdottoman kipeä keho. Lihaksiin sattuu liikkua eikä juuri nyt huvittaisi mikään. Nukuin huonosti nuhan takia. En ihan oikeasti halua tällaista.

Menen ja tulen, menen uudestaan ja tulen. Seuraavana päivänä menen taas. Joka suuntaan. Yli kolme viikkoa pelkkää menoa. Milloin saan istahtaa? Olla hetken? Ehkä joskus. Rahaa tulee. Ja elämä menee. Onko tämä nyt sitten oikeasti se niin tavoiteltu arkielämä? Ei omaa aikaa. Ja jos on omaa aikaa, olet niin väsynyt ettet edes halua miettiä omia hyvän mielen kohteita.

Ihmiset katsovat vain kuinka heitän hienoa huumoriani, hymyäni ja jaksan jälleen kaiken. Kukaan ei tiedä mitä pinnan alla tapahtuu. Miten kuluttavaa ja rankkaa on olla kun ei voi näyttää mitään. Ei saa. Se on heikkoutta. Ja siihen ei ole varaa.

"Oot päässy liikkeelle ilman äitiä?" Kyllähän minä olen. Olen todellakin, mutta onko jokin ongelma jos äitini herää aamulla ja lähettää minut töihin? Tekeekö se minusta huonomman? Oudomman? En pysty katsomaan silmiin. En tervehdi henkilöä, joka tämän sanoi. En halua. Olen kaksikymmentä, minun pitäisi olla täysin aikuinen.

Kukaan työpaikalla ei tiedä taustoista. Eli on paha mennä tuomitsemaan. Eihän kukaan tiedä, mistä suosta olen noussut. Minkä muurin yli kiivennyt kun töihin lähdin. Ja olen siellä ollut. Ja pidän siitä myös.

Huomaan nyt entistä paremmin, kuinka mielialani heittävät kuperkeikkaa. Muutun oikeasti sekunnin murto-osassa. Enhän minä itse sille mitään mahda, että saatan yhtäkkiä olla kauhean vihainen. Toisella hetkellä taas nauran ja nautin. Olen silti miettinyt, että haluaisin jutella lääkkeistäni. Tahtoisin ne lopettaa. Vihaan niitä.

Mutta toisaalta, käykö sitten niin, että vihaisuus muuttuu totaaliseksi masennukseksi? Huomaatteko... olen täynnä kysymyksiä kysymyksien perään. Olen hukassa ja samalla oikealla polulla. Minulla on kaikkea ja silti ei yhtään mitään.

Tunnottomuus. Tyhjyys.

En edes pysty enää puhumaan kenellekään asioista. En edes keskustelupaikassa. Puhuimme vain enemmän arkipäiväisistä asioista. Pintaa syvemmälle en mene. Koen rikkovani jotakin. Työnnän kaiken pois itseltänikin. Milloin pintajännite rikkoutuu?

Harhailen monessa asiassa samaan aikaan ja tämä teksti on yhtä tanssimista kaatosateessa. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta eihän minulla ole aikaa ja jos on aikaa, ei ole jaksamista.

---

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.

niin pirun aikuinen

Huokaisen syvään.

Olen astunut monia askelmia ylöspäin, loppua ei niissä siltikään ole. Yksi askel ylös, kaksi rytinällä alas. Kyllä joku päivä tasapaino on tarpeeksi hyvä kolmen askeleen harppaukseen. Siihen tarvitaan väsymätön keho ja ennen kaikkea henkinen tasapaino. Kiikkulauta natisee kun se keinahtelee tuulessa.

Tasapainon horjumista. Itkua ja epätoivoa.

En tahdo mennä liian henkilökohtaiseen elämääni, mutta pakko minun on avartaa jotakin arkista elämääni. Olen ollut nyt viikon töissä. Omaan hyvän työasenteen ja pidän kyseisestä hommasta. Uskallan kysyä tuntemattomilta apua ja nauraa omille toilailuille. Olen hyvin normaali. Olen normaali, eikä kukaan näe päälle päin yhtään mitään.

Ne eivät näe itkuisia aamuja, epätoivoisia iltoja. Paitsi sinä yhtenä aamuna. Häpeän. Enkä ole päässyt siitä yli. Arvostelen itseäni koko ajan, enkä pääse eroon oudoista tunnetiloista. Nolostun jos saan tylyn vastauksen; olisihan minun pitänyt tietää. Vaikka ei olisikaan.

Sain huonoja uutisia viikko sitten tiistaina. Olen työntänyt asian vain pois, mutta tiedän, että kun se osuu jälleen kohdalle, romutun. Rikkoudun palasiksi lattialle ja kaikki on jälleen ihan sama. Kenenkään sanoilla ei ole merkitystä. Eihän kukaan ymmärrä kuinka se voi satuttaa niin paljon. Oli asia kuinka pakko tahansa.

Elämässä on pakko vain syntyä ja kuolla.

Saan paniikin omaisen tilan aikaan kun ahdistusraja ylittyy. Tärisen, puristan käsiäni yhteen tai puristan kädessäni olevaa esinettä. Kovaa. Joskus niin, että kynnen jäljet jäävät kämmeniin pitkäksi aikaa. Vihaan samaan aikaan kaikkea ja kaikkia, vaikka epätoivo on perimmäinen asia. Vai onko? Mikä se on? Kunpa tietäisin.

Hyppelehdin aiheista toisiin ja tuntuu tosi katkonaiselta kirjoittaa. Olen stressaantunut arkiasioista. Viime viikolla minua pelotti. Tällä viikolla minua lähinnä harmittaa. Kasaan liikaa asioita harteilleni enkä tahdo edes muistaa, etten kuitenkaan jaksa niin paljoa. Romahdanko jossakin vaiheessa vain yksinkertaisesti väsymyksestä, uupumuksesta?

Enhän minä voi. Olenhan aikuinen.
Aikuinen aikuisten joukossa, en ole prinsessa.
Enkä minä olekaan.
Mutta äitihän hoitaa paljon asioitani..

Niin. Tuon sain kuulla.
Miksi siis häpeän asioitani?
Koska olen niin pirun aikuinen.

Lupaan kasata asiat paremmin seuraavaan tekstiin.
Nyt tahdon vain saada tämän ulos.
Aloittaa jostakin purkamaan. Kirjoittaa, koska pidän siitä.