siitä tästä ja tuosta

Jännitys, ahdistus ja pelko. Pohdintaa siitä, mitä uskaltaakaan kertoa. Onko ihminen sellainen, kelle uskaltaa avata pimeimmänkin puolensa. Uskaltaako sitä edes kerran katsoa silmiin. Nyhdän sormiani, hivelen housujeni kangasta miettien. Taas yksi kynnen vierusta aukeaa, hermostunut. Sitten se vain tulee. Sanat alkavat soljua suusta ja uskallan kertoa, että haluaisin näyttää kirjoittamani tekstin.

Tiesin, että se helpottaisi kaikista eniten oloani.

Ne kehut ja ihanat sanat saivat minulle vielä suuremman toivon kipinän jostakin, mitä en edes tiedä. Ainahan minua on kehuttu, mutta nuo kehut ovat välillä niin kiusaannuttavan hankalia ottaa vastaan. Mitä sitä sanoo. Hymyilen vain. Kiitän. Kuulen kehuja myös toisen blogini puolella, kuinka osaan kirjoittaa niin mielenkiintoisesti. Nautin siitä, että ihmiset jaksavat ja haluavat lukea niitä.

Tunteellisuus vain välillä katoaa niistä. Sitä kuitenkin rakastan omalla tavallani jakaa.

Kun pohdin nyt jälkikäteen sitä hetkeä kun istuin vihreällä tuolilla, mietin vain miksi joudun pian taas vaihtamaan ihmistä. Kun tuntui, että juuri tuolle on helppo puhua ja halua ymmärtää sitä mitä koen ja näen. Joskin pohdin myös sitä, että suurentelenko sittenkin asiaa epävakaasta jos se ei kerran ole mielen sairaus. Vähättelen sitä. Eihän minun pitäisi olla näin pohjalla kun en edes ole varsinaisesti sairas.

Olen vain vähän outo. Vaikea persoona. Itselleni.
Ja varmasti myös raskas muille ajoittain.

Eilen olin pitkästä aikaa ratsastamassa ja parempi puoliskoni kuvasi hauskoja hetkiä. Lopuksi päätin vielä tehdä uhkarohkeat ja nousin ponini pyllyn päälle seisomaan. Mion toki kuvatessa hetkeä. Olin onnesta soikeana, että hetki tallentui kuville. Tai niin kuvittelin niin kauan kuin laittelimme kuvia tietokoneelle, jotta näkisi ne ruudulta. Kuvia ei löytynyt. Sitä hetkeä ei löytynytkään enää mistään.

Se, miten asia lamaannutti ja veti harmistuksen päälle, oli sanoin kuvaamaton. Kävin mielessä läpi sen, miten olin tavallani vihainen poikaystävälleni siitä, että hänen muistikorttinsa vain on niin täynnä jo vanhoja kuvia joita hän ei halua poistaa ja jonka takia kuvat todennäköisesti jäivät taltioimatta. Samalla mietin, että en edes ole vihainen ihmiselle vaan tekniikalle, koska kyllähän nyt tuollainen oikea valokuvaaja huomaa jos kamera ei niitä kortille tallenna.

Ja sitten kuitenkin mietin sitä hetkeä kun nousin sinne seisomaan. Kuinka sen jälkeen jälleen halasin poniani ja kehuin kuinka ihana ja rakastettava yksilö se on. Kuinka se joutuu kestämään minun ihmeellisiä temppujani, eikä edes hätkähdä. Se antoi minun halata ja painoi päänsä kainalooni niin kuin me monesti teemme. Kuinka onnistunut ja onnellinen olin sillä hetkellä.

Nyt jälkikäteen mietin, miksi otin niin nokkiini, mutta samalla haluan antaa itselleni luvan olla harmistunut ja hiljainen. Minulla oli aihe siihen, enkä kuvittelekaan, että Mio ajattelisi minun olevan vihainen hänelle. Häntäkin harmitti ja yrittihän tuo kaikkensa löytääkseen kuvat. Kuvaisin harmistuksen hetkeä myös siihen, millainen olo minulla oli kun luit aikaisemman tekstini.

Olin harmissani, koska tiesin kuinka pimeää tekstiä se oli. Pohdin, ottaako kukaan tosissaan sitä mitä kirjoitan ja samalla pelkäsin, että kirjoitukseni johtaisi johonkin vakavempaan päätökseen. Kuten, etten olisikaan saanut palata kotiin. Kun kehuit kirjoitusta ja juttelimme siitä, koin suurta helpotusta ja yritin samalla antaa itselleni lupaa ajatella ja kirjoittaa niin. Kirjoitan, koska nautin siitä.

Siksi tästäkin tuli niin pitkä teksti. Ajatukseni eivät jotenkin ole täysin kasassa. On jotenkin kamalaa huomata, että alkuviikosta itkin ja olin täysin itsetuhoinen, mutta nyt olen taas vain ontto ja tyhjä. On poissaoleva olo ja herään välillä aina todellisuuteen siitä, että Mio tulee pian töistä kotiin ja se on oikeasti hän, joka sieltä tulee. Havahduin aamulla siihen, että oikeasti nukun meidän omassa kodissamme, mietin sitä, miten kaikki tuntuu välillä niin kaukaiselta ja itse ratsastaisi vain aalloilla jossakin merellä.

Viime yönä en nukkunut oikeastaan ollenkaan. Heti kun olen ottamatta Ketipinorin, en nuku. On masentavaa ajatella, ettei kykene nukkumaan ilman apua. Lääkkeiden ottaminenkin on ollut aamuisin todella haastavaa ja myönnän jättäneeni ne ottamatta ahdistuksen piikkiin. Nyt olen ottanut ne kolmena päivänä. Uskalsin jopa oikeasti nostaa sen Seroxatin siihen neljäänkymmeneen. En pystynyt sitä aikaisemmin tekemään.

Olen tässä, mutta olen jossakin muualla. Sitten taas kaadun mutapohjaan naamalleni ja kaikki alkaa alusta. Kuinka sitä silti miettii päivisin, että mitä jos viiltäisi. Mitä jos kuitenkin heräisi yöllä avaamaan lääkekaapin.

Se tuo turvaa. Tietää, että pakokeino on kuitenkin ihan tajuttoman lähellä.