itku, epätoivo ja katoamisilmoitus

Jos juoksisi vain kauas pois eikä palaisi. Aloittaisi kaiken alusta ja katsahtaisi taakseen vasta sitten kun asiat on hyvin. Mistä sitä edes haluaa selvitä enää ja mistä sitä pitäisi enää selvitä. On itse vittu mennyt ja aiheuttanut paskan tilanteensa. Itse sitä pitäisi selvittää asiansa ja tajuta, että polku ulos siitä saattaa olla jokin, mitä ei edes tiedä.

Kaikki on hetkellistä. Mutta milloin hetki on lopullinen.

Sitä huutaa ihmisille, joilla ei ole mitään osuutta asiaan. Sitä itkee tajutessaan, että oli jälleen ilkeä siitä, että on kussut itsensä, ihan itse, näihin asioihin. Sulkeutuu ja katsahtaa peiliin todeten, että on kamala. Naputtaa kirjaimia jonoon jälleen.

Todeten, ettei siitäkään ole hyötyä.

Pala kurkussa miettii miksi sanoo niin pahasti. Mutta kun sille tunteenpurkaukselle ei vain voi mitään.

Mä en vain oikeasti tahdo olla tässä ja nyt.

Eikä sitä taaskaan tiedä mitä huomenna on tai mitä sitä huomiselta haluaa. Miettii, pitäisikö poninkin osalta vain tehdä ratkaisevia päätöksiä, hetkellisiä huokauksia. 

Kumpa vain voisi totaalisesti avautua jollekin, mutta en siihen vain kykene. Enkä saa enää millään kaikkia asioita sanottua. Kuolen omaan sisimpääni.

Eikä sitä oikeasti vain enää tiedä mitä haluaa ja mistä haluamista voisi ostaa.

vokaaleja ja konsonantteja

Jotenki syntyny väärällä jalalla, ku asiat etenee väärällä tavalla

Tai sit se toive et toiveet voi toteutuu on suuri kusetus, kiitos vaa

...

Kuka jaksaa kävellä, maailmanloppu kannetaan kotiovelle, sometan eli oletan olevani olemassa

...

Mä koitan olla monessa ja samaan aikaan

Niinku mä oon nyt täs sun kaa ja tavallaan en oo lainkaan

...

Mä oon vaan tää tunnetilojen tuuliviiri

Itsetuhosesti pyörin, en saa mistään kiinni

Kompastelen murusiin, pieniin ongelmiini

...

Olotilana kirjainrivistö ilman mitään päätä tai häntää. Konsonantteja ja vokaaleja sekaisin toivoen vain, että ne jonain hetkenä muodostaisivat järkeviä sanoa. Sen jälkeen ehkäpä jopa kauniita lauseita. Mitkään sanat eivät vain kuvaa mitään. Se tuntuu edelleen kaikki tai ei miltään asetelmalta. Ei sellaiselta, mistä muka uskaltaisi ottaa kiinni. Koska lauseita ei voi rutistaa.

Eikä itselleen voi toitottaa asioita olematta syyttäjä.

On asioita, jotka ovat totta ja jotka kantavat totuutta jotenkin mukanaan.

Mutta onko totuus totta vai vain palanen totuutta?

Eihän itkukaan aina surua.

Ei naurukaan aina iloa.

Ei sitä vain enää jaksa edes uskoa mihinkään. Sitä kantaa takaraivossaan koko ajan ajatusta siitä, että loppupeleissä itsensä voi helposti viedä pois tilanteista. Sitä haluaisi itkeä ihan totaalisesti vain sitä, että kaikki on kaatunut itsensä ja sinun niskaasi. Kaikki. Sitä haluaisi vaan paeta olotilojaan ja tyhjyyttään jonnekin, mitä ei edes tiedä. Se, että kokee hetki hetkeltä, minuutti minuutilta olevansa muualla, vaikka nauraakin tässä juuri nyt. Mitä silloin pitäisi tuntea ja milloin tuntea?

Elämä on täyttä tarpomista liejussa. Ei sitä jaksa.

Ja esittää kysymyksen itselleen, tahtooko sitä oikeasti edes jaksaa. Mitä jos sitä on niin sekaisin, ettei enää halua oikeasti mitään. Jos sitä kantaa ikuisuuksiin mukanaan tunnetta siitä, että silti voin sen jonain päivänä toteuttaa. Se, milloin on jonain päivänä, on jokaiselle epäselvä.

Minullekin.

Ja te muut jatkaisitte elämäänne. Tietämättä, tajuamatta. Voisipa ihmisiltä pyyhkiä muistin.

Jotta voisin kadota niin, etten olisi koskaan ollutkaan.

---

Mut on vaa semmonen olo et on parempi jotenki alkaa pitämää turpaansa kiinni asioistaan; moni ihminen on kuunnellu mun ongelmia tammikuusta saakka. Kukaan ei jaksa loputtomiin. Pelkään et mulle sanotaa ettei mua enää kestetä. Niin on kuitenki tapahtunu yhen ihmisen kohalla kerran.. Yritin taas ettii niit mun lääkkeitäki et voisin jotenki rauhallisin mielin miettii et mul on pakokeino. Oon myös edellee vihanen itelleni tavallaa viime kerrasta etten vaa menny nukkuu ja jättäny vaa jtn lappuu. Tai ees oottanu et ois menny nukkuu.

Jotenki täs vaa myös itteeni ihmetyttää se et kyselin jo trailerii et pääsis 21.4 niihi yksii esteharkkakisoihin... Se miten sitä toisena hetkenä pitää asioita hienoina ja haluaa. Toisena hetkenä tajuaa ettei haluakaan. Elää ku kahta elämää. Eikä aina tiiä kumpaa elää. Sitä elää iso kolo sydämessä. Pala puuttuu ja se pala kantaa nimeä tyhjyys.

Ja tyhjyys on ilmeisesti se, mikä on mun kohtalo.

Siitä juttelukerrastaki jäi oikeestaa eniten kummittelee se, et se nainen sano et se DKT ryhmä olis aiheellinen. Enkä jokseenkaan vaan kestä ajatusta tommosesta. Se saa mut vajoomaa lisää. Se on ku iso varjo. Varjonkin takana.

sanallinen sanattomuus

Puhelimen vihreä painike on pahin painajainen. Sen ympyrän sisällä on luurin kuva ja jokainen painallus saa vähintäänkin pienen ahdistuksen nousemaan pintaan. Jokaiselle soittajalle olen selittänyt kaikki asiat samallalailla sotkeutuen silti sanoihini ja pohtien miten asian parhaiten muotoilisi. Todeten, että asiat ovat vain tällä hetkellä niin monimutkaisesti solmussa, ettei niitä varmasti kukaan osaisi selittää sen paremmin.

Jokainen puhelu vie jotakin sisäistä voimaa jaksaa yrittää yhtikäs mitään.

Sitä ei enää tiedä edes ketä uskoo ja kenen puoleen kääntyy. Sitä kokee pettävänsä kaikki ympäriltään vain olemassa olollaan ja saamattomuudellaan. Jokaisena iltana sitä toivoisi, että kaikki olisi vain kasa painajaisia. Sitä heräisi ja huomaisi, ettei maailma ole niin kamala. Kaikki tuntuu vain loputtomalta.

Ja loppupeleissä tunnen vain ei-mitään-tunnetta jokaisesta asiasta jota ajattelen.

Mietin eilen suuresti sitä, olisiko oikeasti vain helpompaa palata töihin ja potkia itsensä jaksamaan edes ne muutamat tunnit. Mutta samantien kun pääsin ajatuksessa loppuun, koin suurta tyhjyyttä. Oli tuskan takana yrittää sanoa asia ääneen, jotta saisin mielipiteesi asiaan.

Tuntuu, että olen kadottanut sinustakin jonkun palasen. Jotenkin mietin, oletko kunnossa ja mitä ajattelet. Sitä pelkää jälleen sanoa asioita ääneen. Sitä kokee suurta surua kun tuntuu, ettei asiat vain ole hyvin. Eikä silti halua kysyä sitä ääneen saadakseen varmaa vastausta.

Viime viikkoisen jälkeen haluaisin vain joka päivä jollakin ilveellä saada ajatukseni hetkeksi pois itsestäni. Epäilen välillä olemassa oloani ja pelkään, että olenko oikeasti vain totaalisesti seonnut ja eksynyt pohjattomaan kuiluun. Kyseenalaistaa omat ajatuksensa edes oikeiksi ja katsoo peiliin, todeten, että kuukausien tekemättömyyskin on tehnyt tehtävänsä.

Oma keho ahdistaa jälleen enemmän kuin aikoihin.

Toisaalta tahdon uskotella itselleni, että se on vain harhakuvaa ja pakokeino.

Kaikki asiat ovat en tiedä. Kaikki on kasa epämääräisiä lupauksia ja oletuksia ja kysymyksiä. Enkä edes muista olenko kokenut olevani näin hukassa koskaan. Samalla kun ei tiedä haluaako olla vai olla olematta. Kaatua kainaloon ja unohtaa tämän. Kelata aikaa niin jumalattomasti taaksepäin.

Kumpa et kokisi näitä hetkiä. Kumpa olisin pysynyt pystyssä lopun aikamme ja kumpa kaikki olisi vain helpompaa tajuta ja ymmärtää.

Olen sanaton, koska en tiedä mitä tunnetta koen. Pala kurkussa. Kateissa.

Olisinko oikeasti tahtonut heittää kaiken viime viikolla pois.

Tosin en oikeasti sitä tässä edes silloin miettisi. Ainakin luulisin niin.

Toisaalta olen katkera itselleni siitä, että olin niin hätäinen. Tai toisaalta olisiko pitänyt vain kaatua nukkumaan. Jos olisin, mitä olisi tapahtunut. Vaikka sanoitkin sen olevan hyvä. Vaikka sanoit ettet hylkää minua. Mietin ylianalysoinko sinua ja luenko täysin väärin kehonkieltä..

Sanattomuus joka virtaisi loputtomiin. Pohtien vain sitä iänikuista kysymystä..

Miksi.

Ja silti kaikessa yksinkertaisuudessaan viisi päivää sisältää eniten tyhjyyttä ja poissaolevaa mielentilaa.

Miksi.

katkoa salaa

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa

Kaksi päivää tuntuu kuin olisi elänyt sumussa täynnä ei yhtikäs mitään tunteita. Kaikki on poissaolevan tyhjää ja mitään sanomatonta. Aika vain menee, unet ovat outoja öisin ja hikoilee lakanansa kosteiksi liiankin helposti. Sitä ei tiedä eikö jaksanutkaan vain eilen mennä kuvaamaan vai jättikö oikeasti menemättä huonon olon takia. Henkisen vai fyysisen.

Nyt sitä säästelee juomaansa viimeiseen tippaan. Toivoo, että mukamas sekoaisi totaalisesti ja tuntisi jotakin kaunista. Olisi edes tässä maailmassa ja tajuaisi mitä on sopinut ja mitä tuleman pitää. Tietäisi, että huomenna herää tiistaihin, tajuaa, että raha-asiat kusevat edelleen, sairasloma loppuu, loppuviikosta on jälleen menoja. Ensi kuussa on menoja sovittuna.

Ja pitää itseään hereillä tässä yössä, johon ajatteli kaiken salaa katkaista.

Piste lauseen perään. Ei jossittelu lauseen vaan oikean lauseen. Kun sitä ei ole syönyt lääkkeitään enää moneen päivään pohtien, että paljonko niitä oikeasti on jäljellä. Mitä tekee tuhannellakuudellasadalla lamotrigiinillä plussattuna sataseen ketipinoria. Jos siihen lisäisi vielä sen ei-tästä-mitään-tule seroxatin. Lähemmäs seitsemisenkymmentä mirtazapiini milliä.

Katsoisiko sitä itseään kahtena peilistä ja muistaisinko sinun olemassa olon.

Juuri nyt joudun taas muistuttamaan, että olet vain töissä. Koska en koe olevani tässä enkä täällä tai tuolla.

Sanat loppuvat kesken. Ei ole enää mitään sanottavaa. Sitä kokee, että tämä nyt vain oli tässä. Olkoonkin se lyhyt muiden mielestä. Minulle tarpeeksi pitkä tallata tunteettomuutta. Tallata elämää, jota ei tunne edes muistavan täysin. Kuinka sitä ei oikein muista viime päiviä. Olisi halunnut käydä tallilla tänään vain halaamassa ponia. Koska olisin halunnut halata vielä edes kerran.

Mutta toisaalta halasin sitä lauantaina monet kerrat. Kyllä se tietää. Se tietää, että rakastan.

Umpikuja. Tunteettomuuden paskamyrsky. Tornado. Hurrikaani.

Niin kuin ne laulavat niissä mitään sanomattomissa lauluissaan.

Minä kaataisin nuo alas ja soittaisin niin kauan meidän kappaletta, etten enää muistaisi.

Mitään.

kiitos

On vähän paha olo, mun on pakko

pitää varmaan vähän taukoo. Tää aine vaikuttaa jo, se on ihan ok.

..

Mul on pussissa piristävää puuterii ja kelasin vetää koko setin

..

Saatan mennä luokse enkeleiden voin miettii miten hyvin asiat oli eilen

..

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen.

..

En mä jaksakaa listata näitä enempää. Mä oisin niin halunnut. Haluan pois. Kuolla. Kadota. Elämä oli tässä. Eiköhän tämä ole nähty. Ei ole, jos muilta kysytään mutta en usko.

En niin vaan usko.

En pysty tähän. Viillän. Verta. Rakastan. Sekoan.

Kiitos.

..

Joku high schoolis droppaa ja toinen duunissa stoppaa, matkalla seuraavaan. Mä tarjoan, heitä uusiksi noppaa ei viel tiputtu ku ei oo näkyvis ees reunaakaa. Aina jotain varottavaa, kielellään sanottavaa, mielensä mielellä pahottamaa, ei tarttee aina olettaa, kai seki jotai opettaa ku joku vähä bolettaa.

Sitä saa mitä tilaa, kun se lätty on siin ovel saakse viel sut ulos lähtemää Sitä saa mitä tilaa, mut kaikki tääl kai seuraa vaa omaa pohjaa tai tähteää. En mä voi luvata et oisit sitä kokemas, jossei sitä kuvata onksitä enää olemas Ei pilaa melankolia raskaantyön raatajii vaik kaikki meni on tääl vielki jotai saatavil

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Aina hoppuu, haippii tottuu, ahneel paskane loppu Biiseis vaa parasta, ei tarvis varastaa, huomioo kalastaa, nuorisoo rahastaa

Turhia paineita, huolenaiheita, ei tänne jokapäivä synny uusii Laineita Itket menneiden perään, älä enää, miks pitää liia myöhää herää

Sitä saa mitä tilaa, kun se paketti on siin ovel saakse viel sut ulos lähtemää Sitä saa mitä tilaa, kaikki tääl kai seuraa vaa omaa pohjaa tai tähteää

Varpaat jääs, mieli pilvis, nenä rääs, kiilto silmis, mee aina posin kautta, nyt mua kutsuu Barbadosin lautta

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Mä tiedän et sua huolettaa minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat