Jos juoksisi vain kauas pois eikä palaisi. Aloittaisi kaiken alusta ja katsahtaisi taakseen vasta sitten kun asiat on hyvin. Mistä sitä edes haluaa selvitä enää ja mistä sitä pitäisi enää selvitä. On itse vittu mennyt ja aiheuttanut paskan tilanteensa. Itse sitä pitäisi selvittää asiansa ja tajuta, että polku ulos siitä saattaa olla jokin, mitä ei edes tiedä.
Kaikki on hetkellistä. Mutta milloin hetki on lopullinen.
Sitä huutaa ihmisille, joilla ei ole mitään osuutta asiaan. Sitä itkee tajutessaan, että oli jälleen ilkeä siitä, että on kussut itsensä, ihan itse, näihin asioihin. Sulkeutuu ja katsahtaa peiliin todeten, että on kamala. Naputtaa kirjaimia jonoon jälleen.
Todeten, ettei siitäkään ole hyötyä.
Pala kurkussa miettii miksi sanoo niin pahasti. Mutta kun sille tunteenpurkaukselle ei vain voi mitään.
Mä en vain oikeasti tahdo olla tässä ja nyt.
Eikä sitä taaskaan tiedä mitä huomenna on tai mitä sitä huomiselta haluaa. Miettii, pitäisikö poninkin osalta vain tehdä ratkaisevia päätöksiä, hetkellisiä huokauksia.
Kumpa vain voisi totaalisesti avautua jollekin, mutta en siihen vain kykene. Enkä saa enää millään kaikkia asioita sanottua. Kuolen omaan sisimpääni.
Eikä sitä oikeasti vain enää tiedä mitä haluaa ja mistä haluamista voisi ostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti