vedin jo kaikki lääkkeet et se paranee
Kaikki on vähän utuisaa ja epätietoista. Ei tiedä mitä sitä tavoittelee tai edes pitäisi tavoitella. Hukassa. Ulkopuolella. Ei missään. Tunnottomuutta ja samalla niin helvetin iloinen siitä mitä on. Sitä on taas jaksanut ja halunnut. Sitä huomaa kuinka siitä tulee hyvä fiilis ja samalla viiltää itseänsä.
Se tuntuu hyvältä. Siihen, että kaikki on kuitenkin hyvin latteaa.
Kun ei oikein ole tunteita. Ollut hetkeen. Moneen päivään. Sitä on ontto. Kuori ja näyttää onnelliselle. Eihän niitä tunteita välttämättä edes tarvita. Kyllähän tämä tässä menee. Ei sitä tiedä enää mitä on olla mitäkin. Kun on jollekin jotakin tärkeintä, toinen on tärkeämpää minulle. Ja sitä silti hukuttautuu pahoihin ajatuksiin. Koska se tuntuu turvalliselta.
Rakastan olla tässä ja nyt. Toitotan ihmisille, että päivä kerrallaan. Sanon, että kyllä tämä tästä. Mutta en usko omia sanoja enää. En enää tiedä ollako vaiko eikö olla minä. Ei sitä tahdo näyttää itseänsä enää muille. Muurikin kasvaa sanoa mitään. Muuri kasvaa päivä päivältä kun en avaa suutani ja sano asioita. Monta kertaa ollut kirjoittamassa. Pyyhkinyt pois viestit ja todennut, ettei minun tarvitse. Pärjään itsekin itseni kanssa.
Onhan se kuitenkin niin, että kaksi ihmistä ei voi olla yksi. Onneksi olet edes todella lähellä.
Tyhjyys ei ole enää niin vahvaa. Onhan se toki hyvä asia, mutta onko hyvä, että on koko ajan pientä tyhjyyttä. Onko ihan okei kokea koko ajan, ettei tunne tunteita niin kuin olettaisi niiden tuntuvan. Mikä on oikein ja mikä väärin ja missä kulkee minkäkin asian raja. Milloin sitä ymmärtää, ettei ratkaisu ole tähänkään yhtikäs mikään. Milloin sitä toteaa vain, ettei enää jaksakaan. Lopullisesti.
Pelottaa. Hukunko omaan itseeni kuitenkin, vaikka koen hyviä oloja.
Ristiriitaa siinä mitä on ja mitä tuntee kun mikään ei ole mitään ja mitään on kaikki.
Sellainen, ettei tätä edes kykene järkeviksi sanoiksi laittamaan. Kuuntelee musiikkia, joka saa kylmiä väreitä aikaiseksi sanoillaan. Ne niin kolahtavat. Ja silti ei tunne täysillä. Sitä pelkää, herääkö jokin aamu kuitenkin yksin tajuten, että mikään ei edes ole ollut totta. Jos sitä onkin vain nukkunut muutaman kuukauden koomassa. Jos mikään ei olekaan todellista.
En ole täällä, enkä ole muualla. Olen tässä, mutta kun katsahdan sinuun, mietin, miten selviän.
Tiedän miten täällä selvitään ja mitä tässä pitäisi omalla tavallaan tehdä. Sitä pitäisi vain ottaa ja mennä. Mutta sitä katsahtaa peiliin ja miettii jos ei peilikuvaa olisikaan. Onko edes?
Tämä kaikki on vain iso musta olotila, joka seuraa hain tavalla soutulaivaani. Hirmumyrskyssä. Aallokko kavahtaa monta kertaa yli nokan, mutta rantaan on pakko päästä. Tietämättä kuitenkaan missä rantaa edes on. Tavallansa sitä haluaisi hypätä vain mereen. Katsoa kuinka meri nielisi mennessään. Kuinka veden pinta katoaa näkyvistä ja on vihdoin siellä missä tunteetkin ovat.
Jossain. Ei missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti