Ei saa käyttäytyä väärin, kun ne katsoo
eikä koskaan saa alkaa itkemään.
---
Minulla ei ole enää aikaa. Ei ole elämää. On vain työ ja mahdottoman kipeä keho. Lihaksiin sattuu liikkua eikä juuri nyt huvittaisi mikään. Nukuin huonosti nuhan takia. En ihan oikeasti halua tällaista.
Menen ja tulen, menen uudestaan ja tulen. Seuraavana päivänä menen taas. Joka suuntaan. Yli kolme viikkoa pelkkää menoa. Milloin saan istahtaa? Olla hetken? Ehkä joskus. Rahaa tulee. Ja elämä menee. Onko tämä nyt sitten oikeasti se niin tavoiteltu arkielämä? Ei omaa aikaa. Ja jos on omaa aikaa, olet niin väsynyt ettet edes halua miettiä omia hyvän mielen kohteita.
Ihmiset katsovat vain kuinka heitän hienoa huumoriani, hymyäni ja jaksan jälleen kaiken. Kukaan ei tiedä mitä pinnan alla tapahtuu. Miten kuluttavaa ja rankkaa on olla kun ei voi näyttää mitään. Ei saa. Se on heikkoutta. Ja siihen ei ole varaa.
"Oot päässy liikkeelle ilman äitiä?" Kyllähän minä olen. Olen todellakin, mutta onko jokin ongelma jos äitini herää aamulla ja lähettää minut töihin? Tekeekö se minusta huonomman? Oudomman? En pysty katsomaan silmiin. En tervehdi henkilöä, joka tämän sanoi. En halua. Olen kaksikymmentä, minun pitäisi olla täysin aikuinen.
Kukaan työpaikalla ei tiedä taustoista. Eli on paha mennä tuomitsemaan. Eihän kukaan tiedä, mistä suosta olen noussut. Minkä muurin yli kiivennyt kun töihin lähdin. Ja olen siellä ollut. Ja pidän siitä myös.
Huomaan nyt entistä paremmin, kuinka mielialani heittävät kuperkeikkaa. Muutun oikeasti sekunnin murto-osassa. Enhän minä itse sille mitään mahda, että saatan yhtäkkiä olla kauhean vihainen. Toisella hetkellä taas nauran ja nautin. Olen silti miettinyt, että haluaisin jutella lääkkeistäni. Tahtoisin ne lopettaa. Vihaan niitä.
Mutta toisaalta, käykö sitten niin, että vihaisuus muuttuu totaaliseksi masennukseksi? Huomaatteko... olen täynnä kysymyksiä kysymyksien perään. Olen hukassa ja samalla oikealla polulla. Minulla on kaikkea ja silti ei yhtään mitään.
Tunnottomuus. Tyhjyys.
En edes pysty enää puhumaan kenellekään asioista. En edes keskustelupaikassa. Puhuimme vain enemmän arkipäiväisistä asioista. Pintaa syvemmälle en mene. Koen rikkovani jotakin. Työnnän kaiken pois itseltänikin. Milloin pintajännite rikkoutuu?
Harhailen monessa asiassa samaan aikaan ja tämä teksti on yhtä tanssimista kaatosateessa. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta eihän minulla ole aikaa ja jos on aikaa, ei ole jaksamista.
---
Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.
Tuntuu niin niin samalta... Kyllä viha muuttuu ja siitä tulee masennus. Tai itsellä puran tätä tuskaa ja surua vihalla. Ja sitten vajoan pohjaan. Itsellä on tuo epävakaa persoonallisuus niin heittää. Lopetin lääkkeet puolisen vuotta sitten ja voi olla ettei olisi kannattanut. Oli sama olo kun sulla, halusin vaan niistä eroon. Nyt ehkä joudun palaamaan niihin sitten... Tiedän miltä susta tuntuu, kun vaan aina pitää esittää pärjäävää. Mulla on myös noita perheongelmia ja välit katkaisin vanhempiin.
VastaaPoistaMutta tahdon vaan sanoa, että sä et ole yksin. Mä olen ainakin tässä vielä samassa veneessä... Voimia, jos niitä näin pystyn sulle edes vähän antaa.. ❤
Kyllä sä pystyt, ilahdun jokseenkin aina kun joku jaksaa kommentoida. Tulee tarkoituksellisempi olo kirjoittaa. Kirjoitan puoliksi muille... kun en itselle kaikkea osaa tehdä.
PoistaHarmi kuulla noista lääkkeistä.. ehkä siis mun kantsii vaan elää sen asian kanssa. Kenties nää on jonkun muun ajatuksia kun täysin mun? Tiedä sitten.. alan rakoilemaan itsellenikin ja tuntuu, että hukkaan välillä oman minäni... en oikein tiedä tälläkään hetkellä kenenä kirjoitan. Todella... todella outo olo.
Karkasin aiheestakin. Soudetaan yhdessä tätä venettä! Vaikka pitäis vissiin äyskäröidä välillä...
Kiitos sinulle <3
Mäkään en tunne sitä, joka nyt kirjoittaa. Ihan sama outo olo, joka kuuleman mukaan menee ohi.. Joo mulla ollut tää olo nyt puoli vuotta, eikä mee pois. Pahentuu vaan. En tiedosta mitään mitä teen tai missä kuljen, se on hirveää... Vaikka tekisi mitä kivaa niin ei jää kivaa muistoa, ei jää sitä tunnetta siitä. Jää vaan miettiin olinko mä edes siellä?
PoistaMutta en tiedä onko sulla samaa? Mua on pelottanut, että avoissa on jotain "hajalla". Aina vaan mulle hoetaan lääkärissäkin, että tämä olo menee ohi. Ei ne yritä edes selvittää tätä...
Koitan olla täällä tsemppaamassa.. Mäkin oon ollut tässä aika laiska kommentoija, jotenkin ei ole saanut ajatuksistaan kiinni. Vaikka sulla on aina paljon tunteita ja ajatuksia näissä teksteissä.
Kyllä mulla vähän samaa oloa on. Ei ehkä ihan niin voimakkaana, koska mun on todellinen pakko olla hetkes mukana tai mokaan jotain.. tai oikeesti tapahtuu jotai vakavaa. Mut jotenkin silti irtautunu olo tulee jossaki vaihees ja tosiaan, alkaa miettii et olinko se ees mä joka siel oli? Outoa.. muakin pelottaa et mitä se sitten on. Miksi näin?
PoistaMulla on järjettömän kiire mutta halusin vastata jotain... munkin monesti pitänyt kommentoida moniinkin blogeihin mut sit.. en tiiä mitä ikinä kirjoittaa. On kliseistä vaan laittaa "koita jaksaa". Tai jotenkin koen sen turhana...