Kun auringon valo on vain häikästys, eikä se tunnu hyvältä. Olisipa pimeää, voisi vain katsahtaa kelloon ja toivoa nukahtavansa. Toivoa, ettei sitä itkisi ja murenisi palasiin. Rakastaisi elämäänsä ja katsahtaisi valoon niin kuin kaikki muutkin tekevät. Näkevät valon ja onnen siitä, että vihdoin on mukavaa tehdä asioita. Löytää energiaa asioihin mihin ei löytänyt talven pimeydessä jaksamista.
Sulkee telkkarin, jotta voisi kuunnella hiljaisuutta. Katsahtaa kelloon ja toteaa, että vasta tunti. Laittoi pesukoneen päälle tajuten, että pitää ainakin tunti kestää vielä. Ei hanaa voi päälle jättää tai kosteita pyykkejä koneeseen jättää. Se olisi ilkeää sinulle.
Kirjoittaa asioita tietäen miten pahoilta ne muiden korvaan kuulostavat. Tajuten, että sitä satuttaa olemassa olollaan monia ihmisiä. Miettii, jospa sitä voisi vain sitten unohtua. Piirtyä pois muistikuvista. Kokemuksia, joita on jaettu, on ollut jakamassa joku muu. Haluaisi tarttua puhelimeen ja soittaa. Kysyä mitä äidillekin vain kuuluu. Jutella niitä näitä.
Mutta kyyneleet vain kostuttavat silmät eikä sitä pystyisi keskustelemaan. Tietäisi kuitenkin, että joku kuuntelisi. Tietää, että kenelle tahansa voi soittaa, eikä kukaan ottaisi pahakseen. Paitsi minä. Minusta on paha jakaa ajatuksiani, jotka ovat pelkkää mustaa muiden mukavuuksien keskellä. Pilata tunnelmia, jotka katkaisisi minun kyyneleeni. Itkuni, jota kukaan ei edes ymmärrä.
Kun rutistat oikein lujaa, tunnen kuinka rakastettu olen. Halaan sinua yhä lujempaa peläten, että katsahdan viimeisen kerran. Uppoan liian syvälle, eikä kukaan jaksa nostaa minua pinnalle. Hukun kyyneliini, joita ei vain tule tarpeeksi. Rakastan. Mutta en rakasta mitään muuta. En tahdo olla tai olla olematta. Tahdon olla tässä, mutta näen kaiken vääränä. Olen uppoutunut johonkin, mistä ei pääse noin vain pois.
Pelkään, että aika loppuu kesken. Pelkään menettäväni kaiken vain sen takia, että en juuri nyt jaksaisi. Olen kuollut sisältä. Olen hukannut kaiken sisältäni. Kun hermoni menevät liian helposti liian yksinkertaisiin asioihin. Kun kameraan tarttuminen ei ole mukavaa. Olisin tahtonut kuvata sen hetken eilen. Se oli kaunis. Mutta tuijotin vain kuinka teet sitä mistä pidät. Kyyneleet vierien poskille, koska en ole läsnä ja mukana vaikka haluaisin.
Pistät minut silti miettimään hienoja hetkiä. Saat minut nauramaan, vaikka en tahtoisi nauraakaan. Ja noiden hetkien aikana, mietin että toivottavasti tulet muistamaan minut tuollaisena. Positiivisena ja nauravaisena minänä. Iloisena. Silti tahtoisin edes vähän, etten olisi sinulle niin paljon. Jotta kädestä irti päästäminen olisi edes vähän helpompaa. Päästää irti ja olla näkymätön. Katsahtaa kuinka eläisit elämääsi ilman taakkaa minusta. Etkä ole ansainnut sellaista, mitä nyt on. Olen liian vähän.
Jos en olisi hyvä kiertelemään asioita, latoisin tähänkin vain lauseen, joka korvaisi kaikki nämä pitkät sanojen leikittelyt. Mutta en pysty. Se olisi liian raakaa ja raukkamaista. Olen lapsellinen ja taantunut teinivuosien angstiin. Miten rumalta sekin kuulostaa. Monen mielestä tämä on vain sellaista. Angstia. Kun viiltää itseänsä toivoen parempaa huomista. Kun hiukset peittävät punaiset, itkettyneet silmät. Kun haluaa vain nukkua päivien ohitse tajuamatta mitään.
Olla muiden armoilla, koska ei kykene itse päättämään mistään.
Samalla pelkää jos joku päättääkin jotain sellaista, mikä murskaisi minut vielä pahemmin. Pitäisi elää omaa elämäänsä ja tehdä omat valinnat miettimättä sen enempää. Mutta mitä jos omat valinnat ovat muiden mielestä vääriä? Haluaisin olla vastaamatta puhelimeen jos soitat. Olla ottanut jotakin, mitä ei olisi pitänyt ottaa ja hetken maata niin, ettei tuntisi yhtikäs mitään. Tajuaisi yhtään mistään mitään ja leijuisi vain tietämättä mitä tuleman pitää.
Kun kysyt miksi kaikkea aina pitäisi, en osaa vastata. Kaikki vain tuntuu siltä. Kun joka aamu pitää herätä. Pitää nousta ja pukea päälle. Pukea hymy huulille ja olla läsnä. Pitää syödä, juoda ja pitäisi ottaa lääkkeetkin, jotka nostavat ahdistustason vielä korkeammalle. Pitäisi tehdä päivän aikana jotakin, mitä sitä ikinä haluaisikaan tehdä. Pitää pitää yllä itseänsä. Illalla kuitenkin on se ihme, että ei pidä mennä nukkumaan. Sitä saa taas nukahtaa siihen tuskaan, että oli taas yksi pitäisi-päivä lisää.
Ja toivoo, että josko huomenna ei heräisikään niin pitäisi tunteella. Vaikka silti tietää, että herää. Siihen samaan kaavaan. Milloin kaikki loppuu. Silloin kun tekee siitä lopun?
Asuuko sisälläni jokin, mikä haluaa minut vain pois. Olenko ottanut luokseni asumaan jonkun, jota en halunnut koskaan takaisin, mutta se vain palasi sanoen, että on oikeus tulla takaisin tähän kehoon. Miksi juuri sinä näet sen kaiken sivusta. Miksi juuri sinun olkapäätäsi vasten vieritän kyyneliä pahasta olostani. Miksi pelkään, että katoat viereltäni, vaikka sanoisit minulle monta kertaa, ettet ole lähtemässä.
Pelkään. Pelkään. Pelkään. Minä itse olen pahin viholliseni ja pelkään sitä.
Voisipa sen vain veitsellä karkoittaa pois. Huuhtoa alas suihkussa. Nukkua muutamassa päivässä pahoihin uniin.
Sytytän neljännen tupakkani muistolleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti