Sä hymyilit täydellisesti ja uskoin et haaveet voi toteutua
Olin eilen ottamatta valkoisia pillereitä. Avasin jo paketin, mutta tiesin, että jos ottaisin ne, se olisi taas vähemmän myöhemmäksi. Toisaalta apteekin kautta voi aina käydä. Eikai sitä rajoitettu ole. Noissa. Mietin. Suljin paketin. Otin vain sen erivärisen.
Mieli heittää volttia kun on niin paljon tekemistä. On ahdistavaa tajuta, että tässä maailmassa on pysyttävä mukana. Sitä haluaisi hukuttaa itsensä. Sitä on innostunut. Samalla sitä tajuaa, että se on yksi viikko lisää. Yksi viikko... lisää.
Mikä mun ajatuksia vaivaa? Milloin asetelmasta tuli minä vastaan minun mieleni? Milloin kehoni on tasapainossa mielen ja fyysisen olemuksen kanssa? Miksi sitä suostuu asioihin, kun se tuo mukanaan ahdistusta? Mikä tämä on ja miksi tässä ollaan, miten tähän päädyttiin ja kuinka elämää hallitaan.
Katsahdan kelloon. Minua ei väsytä. Olen ollut hereillä kauan. Olen tehnyt vaikka ja mitä, eikä minua väsytä. Ei tunnu silti normaalilta. Silti tunnen sisälläni tyhjyyttä, poltan tupakan poissaolevana tästä maailmasta. Huomenna ei olisi mitään. Kyllähän sitä loppuviikoksi palautuu.
Miksi teen itselleni tästä tällaista. Onko se minä ja kuka minä olen jos tämä on minä. Alkoholiin on mukava hukuttaa ajatuksiaan. Sitä on avannut suutansa helpommin, mutta mitä todellisuus on. Soitin puheluita, voitin itseni. Ärsyynnyin. Puhun yli suuni. Vai puhunko.
Ylipirteän itsetuhoinen. Voiko sellainen olla ja mitä sekään on. Mitä mikään on ja miksi näin. Latelen kysymyksiä ilman kysymysmerkkejä, koska mikään asia ei ole edes kysymys. Sekaisin, seko, adhd. Elämä on kaksinaamaista.
Tai sitten elän kaksoiselämää.
Haluaisin huutaa. Puhallan tupakan savua taivasta kohti, enkä enää tiedä mitä edes toivon ja mikä on mikäkin ääni päässäni.
Voisitpa sanoa minulle jotakin asioihin. Voisipa joku kertoa miksi.
Onko normaalia ja mikä se normaali edelleenkään on. Sekoanko.
Jaksanko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti