Sitä vain toivoisi, ettei olisi tässä ja nyt. Että kaikki olisi henkisesti hyvin ja elämä vain jatkuisi. Tai sitten mikään ei jatkuisi. Katoaisi, hukkuisi unessaan. Eläisi niin kuin elämää kuuluisi elää ja olisi sellainen kuin kaikki muutkin. Sitä kokee olevansa ulkopuolella, kaiken keskellä. Roikkuu mukana ja aiheuttaa muille taakkaa. Sitä on huonompi kuin koskaan ennen.
Kun kulkee päämäärättömästi päämääräänsä jota ei tiedä enää.
On vaikea katsoa ketään silmiin. Ei sitä tahdo edes jutella kenellekään. Kliseiset mitä kuuluu lauseet kaikuvat korvissa. Ihan hyvää. Ainahan se on vain ihan hyvää. Elämä on aina hienoa ja hyvää. Pinnalta. Samalla sitä miettii miten voisi tehdä jotakin mikä helpottaisi tilannetta. Ja sitten sitä toteaa, ettei ole varmasti edes ratkaisua.
Katson sua silmiin ja hymyilen. Olet niin tärkeä kaikessa surullisuudessaan. Kuinka sitä vain haluaisikaan käpertyä pahaa maailmaa piiloon takkisi sisälle. Olla siellä se hetki, että kaikki tuntuu taas elämisen arvoiselta. Tuntuuko koskaan? Ajatuksiin ja mieleensä on helppo kahliutua. Epätoivoon voi hukkua. Tiedän sen, olen tuntenut sen.
Sitä haluaa olla yksin, muttei kuitenkaan tahdo jäädä itsensä vangiksi. Sitä haluaa tehdä, muttei tiedä mitä haluaisi tehdä. Sitä nauraa kun nauratetaan, muttei tiedä onko mihinkään tunteeseen enää oikeutta.
"Kuulostat vihaiselta, turhautuneelta", eikö niin saisi? Eikö niitä tunteita saa tuntea? Eikö niitä saa näyttää? Kun tunteensa tukahduttaa, sitä katoaa pimeään syvemmälle. Toteaa, ettei maailma halua oikeasti edes nähdä minua tällaisena kuin olen. Ihmiset katoavat pikku hiljaa. Pikku tarkka siinä, miten ihmiset sanovat tai millaisella äänenpainolla ihmiset puhuvat. Ymmärräthän? Kun pienikin turhautuneisuus lauseessa nostaa niskakarvat pystyyn. Nostaa sen muurin itselleen; ei tuo tahdokaan oikeasti tietää.
Ristiriitaisuus on ilmeisen läsnä kaikessa mitä tekee. Seisoo terä kädessä peilin edessä ja miettii toistamiseen ettei siitä oikeasti ole edes hyötyä. Se tunne vain on käsin kosketeltavana niin lähellä.
Kaivaa uudelleen lääkekaappia, googlettaa ja toteaa, että ei millään saa päätänsä sekaisin. Mitä jos niitä sekoittaa keskenään ja ottaa liikaa? Sekoaako siitä?
Turhaa typerien ajatusten pyörittämistä uudestaan ja uudestaan. Ainoa tapa millä tällä hetkellä voisi lähteä on terävä veitsi ja hitonmoinen voima. Idiootti.
Vihaan sitä mitä olen ja miten saamaton olen. Siitä miten raadat rahan eteen ja minä olen tekemättä mitään. Miten olen niin epäreilu. Yritän silti parhaani. Yritän tosissani pitää sinut iloisena siitä, että olen tässä. Niitä pieniä tekoja joihin pystyn vaikuttamaan.
Kun samalla sitä kuitenkin pienesti toivoisi, että voisi vain olla olematta. Kenties olemassa, muttei tässä ja nyt. Rinnalla, muttei taakkana. En ole selkäreppu. Osaan minä itsekin kävellä.
En silti pääse ikinä yli siitä, miten pystyn ylipäätään sulle puhumaan tai näyttämään näitä tekstejä. Takerrun. Pelkään silti, että tiedät liikaa tai liian vähän. Ymmärrät kaiken, mutta toteat ettei tälleen voi jatkua. Suljet oven etkä palaakaan takaisin.
Niin on monen ihmisen kohdalla käynyt. Tai sitä on sitten itse vain sulkeutunut. Koska toisella on mitta täynnä. Muuri. Jota ei sen jälkeen kuulallakaan murreta.
Katkonaisia ajatuksia. Ei päätä tai häntää, ei muistikuvaa enää alusta tai ylipäätään viimeisestä pisteestä. Kyyneliä, jotka kuivuivat kesken kaiken. Sitä mitä pyörittää mielessään on vaikeaa saada tekstiksi vaikka haluaisi kaiken naputellakin ylös. Tunteita ei kuitenkaan voi täysin tuoda ruudulle. Niitä voi vain kuvailla ja sanoilla voi leikitellä. Olen silti tyytyväinen, että kykenen kirjoittamaan. Edes kirjoittamaan.
Halaathan minua? Minä kuitenkin, kaiken takana ja edessäkin, rakastan sinua.
Katosin tai en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti