niin pirun aikuinen

Huokaisen syvään.

Olen astunut monia askelmia ylöspäin, loppua ei niissä siltikään ole. Yksi askel ylös, kaksi rytinällä alas. Kyllä joku päivä tasapaino on tarpeeksi hyvä kolmen askeleen harppaukseen. Siihen tarvitaan väsymätön keho ja ennen kaikkea henkinen tasapaino. Kiikkulauta natisee kun se keinahtelee tuulessa.

Tasapainon horjumista. Itkua ja epätoivoa.

En tahdo mennä liian henkilökohtaiseen elämääni, mutta pakko minun on avartaa jotakin arkista elämääni. Olen ollut nyt viikon töissä. Omaan hyvän työasenteen ja pidän kyseisestä hommasta. Uskallan kysyä tuntemattomilta apua ja nauraa omille toilailuille. Olen hyvin normaali. Olen normaali, eikä kukaan näe päälle päin yhtään mitään.

Ne eivät näe itkuisia aamuja, epätoivoisia iltoja. Paitsi sinä yhtenä aamuna. Häpeän. Enkä ole päässyt siitä yli. Arvostelen itseäni koko ajan, enkä pääse eroon oudoista tunnetiloista. Nolostun jos saan tylyn vastauksen; olisihan minun pitänyt tietää. Vaikka ei olisikaan.

Sain huonoja uutisia viikko sitten tiistaina. Olen työntänyt asian vain pois, mutta tiedän, että kun se osuu jälleen kohdalle, romutun. Rikkoudun palasiksi lattialle ja kaikki on jälleen ihan sama. Kenenkään sanoilla ei ole merkitystä. Eihän kukaan ymmärrä kuinka se voi satuttaa niin paljon. Oli asia kuinka pakko tahansa.

Elämässä on pakko vain syntyä ja kuolla.

Saan paniikin omaisen tilan aikaan kun ahdistusraja ylittyy. Tärisen, puristan käsiäni yhteen tai puristan kädessäni olevaa esinettä. Kovaa. Joskus niin, että kynnen jäljet jäävät kämmeniin pitkäksi aikaa. Vihaan samaan aikaan kaikkea ja kaikkia, vaikka epätoivo on perimmäinen asia. Vai onko? Mikä se on? Kunpa tietäisin.

Hyppelehdin aiheista toisiin ja tuntuu tosi katkonaiselta kirjoittaa. Olen stressaantunut arkiasioista. Viime viikolla minua pelotti. Tällä viikolla minua lähinnä harmittaa. Kasaan liikaa asioita harteilleni enkä tahdo edes muistaa, etten kuitenkaan jaksa niin paljoa. Romahdanko jossakin vaiheessa vain yksinkertaisesti väsymyksestä, uupumuksesta?

Enhän minä voi. Olenhan aikuinen.
Aikuinen aikuisten joukossa, en ole prinsessa.
Enkä minä olekaan.
Mutta äitihän hoitaa paljon asioitani..

Niin. Tuon sain kuulla.
Miksi siis häpeän asioitani?
Koska olen niin pirun aikuinen.

Lupaan kasata asiat paremmin seuraavaan tekstiin.
Nyt tahdon vain saada tämän ulos.
Aloittaa jostakin purkamaan. Kirjoittaa, koska pidän siitä.