vokaaleja ja konsonantteja

Jotenki syntyny väärällä jalalla, ku asiat etenee väärällä tavalla

Tai sit se toive et toiveet voi toteutuu on suuri kusetus, kiitos vaa

...

Kuka jaksaa kävellä, maailmanloppu kannetaan kotiovelle, sometan eli oletan olevani olemassa

...

Mä koitan olla monessa ja samaan aikaan

Niinku mä oon nyt täs sun kaa ja tavallaan en oo lainkaan

...

Mä oon vaan tää tunnetilojen tuuliviiri

Itsetuhosesti pyörin, en saa mistään kiinni

Kompastelen murusiin, pieniin ongelmiini

...

Olotilana kirjainrivistö ilman mitään päätä tai häntää. Konsonantteja ja vokaaleja sekaisin toivoen vain, että ne jonain hetkenä muodostaisivat järkeviä sanoa. Sen jälkeen ehkäpä jopa kauniita lauseita. Mitkään sanat eivät vain kuvaa mitään. Se tuntuu edelleen kaikki tai ei miltään asetelmalta. Ei sellaiselta, mistä muka uskaltaisi ottaa kiinni. Koska lauseita ei voi rutistaa.

Eikä itselleen voi toitottaa asioita olematta syyttäjä.

On asioita, jotka ovat totta ja jotka kantavat totuutta jotenkin mukanaan.

Mutta onko totuus totta vai vain palanen totuutta?

Eihän itkukaan aina surua.

Ei naurukaan aina iloa.

Ei sitä vain enää jaksa edes uskoa mihinkään. Sitä kantaa takaraivossaan koko ajan ajatusta siitä, että loppupeleissä itsensä voi helposti viedä pois tilanteista. Sitä haluaisi itkeä ihan totaalisesti vain sitä, että kaikki on kaatunut itsensä ja sinun niskaasi. Kaikki. Sitä haluaisi vaan paeta olotilojaan ja tyhjyyttään jonnekin, mitä ei edes tiedä. Se, että kokee hetki hetkeltä, minuutti minuutilta olevansa muualla, vaikka nauraakin tässä juuri nyt. Mitä silloin pitäisi tuntea ja milloin tuntea?

Elämä on täyttä tarpomista liejussa. Ei sitä jaksa.

Ja esittää kysymyksen itselleen, tahtooko sitä oikeasti edes jaksaa. Mitä jos sitä on niin sekaisin, ettei enää halua oikeasti mitään. Jos sitä kantaa ikuisuuksiin mukanaan tunnetta siitä, että silti voin sen jonain päivänä toteuttaa. Se, milloin on jonain päivänä, on jokaiselle epäselvä.

Minullekin.

Ja te muut jatkaisitte elämäänne. Tietämättä, tajuamatta. Voisipa ihmisiltä pyyhkiä muistin.

Jotta voisin kadota niin, etten olisi koskaan ollutkaan.

---

Mut on vaa semmonen olo et on parempi jotenki alkaa pitämää turpaansa kiinni asioistaan; moni ihminen on kuunnellu mun ongelmia tammikuusta saakka. Kukaan ei jaksa loputtomiin. Pelkään et mulle sanotaa ettei mua enää kestetä. Niin on kuitenki tapahtunu yhen ihmisen kohalla kerran.. Yritin taas ettii niit mun lääkkeitäki et voisin jotenki rauhallisin mielin miettii et mul on pakokeino. Oon myös edellee vihanen itelleni tavallaa viime kerrasta etten vaa menny nukkuu ja jättäny vaa jtn lappuu. Tai ees oottanu et ois menny nukkuu.

Jotenki täs vaa myös itteeni ihmetyttää se et kyselin jo trailerii et pääsis 21.4 niihi yksii esteharkkakisoihin... Se miten sitä toisena hetkenä pitää asioita hienoina ja haluaa. Toisena hetkenä tajuaa ettei haluakaan. Elää ku kahta elämää. Eikä aina tiiä kumpaa elää. Sitä elää iso kolo sydämessä. Pala puuttuu ja se pala kantaa nimeä tyhjyys.

Ja tyhjyys on ilmeisesti se, mikä on mun kohtalo.

Siitä juttelukerrastaki jäi oikeestaa eniten kummittelee se, et se nainen sano et se DKT ryhmä olis aiheellinen. Enkä jokseenkaan vaan kestä ajatusta tommosesta. Se saa mut vajoomaa lisää. Se on ku iso varjo. Varjonkin takana.