Miksi sitä menee ja sopii innostuneena kaikkea, kun ei sisimmässään sitä edes halua. Mä haluan kaatua ja kadota maailmasta. Mä haluan olla ja olla olematta. Kaikki on silti tosi hyvin. Eihän tässä voi mitään radikaalia tehdä kun on sovittuna menoja. Vai voisiko. Voisiko.
"Ehkä ne asiat on ne, jotka pitää sut hengissä".
Niin ne varmaan on. Ne inhottaa ja saa itseni kaatamaan kaiken niskaan. Sitä haluaa ajatella, että ensi viikolla vihdoin. Sitä haluaisi lyödä jotain lukkoo. Joka päivä pillerit vähenee. Eikä rahaa sada tilille, jotta voisi hakea lisää. En mä voi niitä toisen rahoilla hakea kuitenkaan. Ei pysty. Omatunto.
Tahdon koko ajan jotenkin sekaisin. Tänään vihdoin tein jotakin oikeasti järkevää ja tiedossa on tietysti menokas viikonloppu, koska lupauduin kaikkeen. On mukavaa kun ei hetkeen mieti niin kauhean tarkkaan tai nimenomaan miettii helvetin tarkkaan. Taluttaessani tänään hevosia sisään, pohdin vain sitä, miten ehkä ensi viikolla vasta voin vain olla.
Tahdon ja en tahdo olla täällä. Miksi ne ajatukset ovat koko ajan läsnä. Miksi ne ilmestyvät tyhjästä. Miksi tyhjyys ilmestyy tyhjästä. Katsahdan lumeen ja mietin samalla olenko edes tässä ja nyt. Olen hukassa, enkä tiedä enää mitä polkua kulkea. En vain jaksaisi olla tässä ja nyt, enkä huomenna tai ylihuomenna. Minulla on liian suuri taakka.
Se taakka on elämä.
Kaikki toitottavat, kuinka kaikesta selviää ja elämä vie eteenpäin. Kukaan ei tiedä mitä pohdin päivittäin. Kukaan ei tahdo tietää mitä mietin päivittäin. En halua satuttaa sinuakaan enempää. En vain kestä enää sitä tuskaa, jota koet. Koet kuitenkin, et voi väittää vastaan. Ja kun tänään pelasimme, mietin pienestä turhasta asiastakin, että etkö pidäkään minusta.
Ei tuollaisiin voi takertua. Ei sellaisiin kukaan takerru. Olen totaalisesti päästäni vialla. Viallinen.
Miksi sitä antaa olettaa ulospäin kaiken olevan hyvin. Miksei sitä vain tee sitä, minkä kokisi tähän hetkeen parhaaksi. Kun olisi kolmekin päivää poissa kuvioista, eiköhän asiat selviäisi. Ei tarvisi edes itse selvittää asioita. Se olisi jonkun muun homma. Se olisi täysin minulta pois.
Nukkuisin. Olisiko se edes sitä kolmea päivää.
Pelkään jos tuleekin vahinko. Jos oikeasti otan ja jätän. Pelkään mitä muille ihmisille tapahtuu. Miten kamalaa se muille ihmisille olisi. Miten se koskettaisi minua jokatapauksessa vähiten.
Kyynel vierähtää poskelleni ja haluaisin vain kadota silti. En edes enää tahdo tähän olooni halausta. Se ei kuitenkaan enää kokoaisi minua kasaan.
Tänään katsahdin poniani silmiin ja pidin otsaani sen otsaa vasten. Silmäni vetistyivät. Se on jotakin niin kaunista katseltavaa. Niin viaton yksilö, jolle kaikki käy. Kuinka se on riippuvainen minusta. Millaisen eläimen siitä olen tehnyt ja miten se toimii kanssani kauniisti yhteistyössä. Pyyhin naamaltani irtokarvoja.
Elämässäni on kamalasti hienoja asioita, mutta niiden ajatteleminen tuo mukanaan vain tyhjyyttä ja poissaoloa. Mistä se johtuu? Elänkö psykoosia?
Antaisit edes vastauksia. Ottaisit edes sen mitä tahdon.
Mieleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti