viiltäisimpä vielä syvemmälle

Kaadoin sen lakon siitä asiasta mistä ei puhuta ääneen. En enää kyennyt estämään itseäni ja tyhmiä ajatuksiani. Onneksi ne ovat niin onnettomia, että miltein hävettää sekin. Nolouden multihuipentuma. Yrittäisin edes. Liikaa liian paljon päälle. Yhtäkkiä. Toisaaltahan se oli virhe. Voisimpa tehdä vielä muutaman viivan lisää. Kuvittaa sillä elämäni kehooni ja toivoa, että solmut aukeaisivat itsestään.

Kaikelta on kadonnut se pohja. Kaikella on tarkoituksensa ja päivät lipuvat eteenpäin tajuten, että sitä pitäisi pian taas tietää asioita. Pitäisi osata ryhdistäytyä kun ei tähänkään voi jumittua. Yksi askel johonkin suuntaan. Jokaisessa suunnassa tuntuu vain olevan pettävä jää. Jää, josta ei tiedä milloin se rikkoutuu jalkojen alla.

Sitä ei pääse karkuun, etteikö pillerin pyörittämiselle olisi aihetta ja halua. Ne vähenevät päivä päivältä kun niitä syön, paitsi tänään kun taas ne kerran unohdin. Mutta jos ottaisi kaiken kerralla niin paranisiko kaikki yhdessä yössä. Ajatusleikkini on mustan viitan säestämää. Häpeän olla minä. Kun kysytään, oletko jo palannut töihin. Enhän minä voi valehdellakaan. Miten sitä kysymystä jo pelkääkään. Pitäisi palata töihin vain sen takia, että voisin taas olla normaali muiden ihmisten silmissä.

Olenhan minä. Minähän jo teen ja jaksan, vaikken nukukaan. Peilistä tuijottaa silti välillä ihminen, jota en tunnista omaksi itsekseni. Tunnen edelleen voittamattomia poissaolon tunteita. Tunteettomuutta. Epämääräistä outoutta. Ei tätä jaksa. Ei tälläistä pitäisi olla.

Haluaisin kovasti vain kysyä sinulta, mitä sinä ylipäätään minusta ajattelet. Haluaisin tietää kantasi kaikkeen ja vieläkin enempään. Tahtoisin vaipua käsivarsillesi ja tajuta, ettei minun tarvitse päättää mitään. Se hetki olisi silloin, kun nukkuisin liian sikeästi. Tai sitten silloin jos eksyisin avaamaan kaapin oven salaa.

Enkä jättäisi enää paperilappusta jälkeenpäin.

Enkä edes haluaisi että luet tätä. En edes saa ajatuksistani kiinni, kunhan yritän jonottaa sanoja riveiksi. Kyllähän minä täällä tahdon olla, mutta tahtoisin ulos siitä, mitä tämä ikinä onkaan. Se, että keskiviikkonakin kuulin moneen otteeseen, kuinka epävakaa ei ole sairaus vaan häiriö saa minut vähättelemään sitä mitä ikinä onkaan. Ei minun siis kuuluisi olla niin sekaisin ja avuton. Enhän minä ole sairas. Minähän vain olen.

Se, että kaikkien on helppo saada minut hymyilemään ja puhumaan erilaisista aiheista ei auta sitä tosiasiaa, että jokin on solmussa. Kun haluaisi vain purskahtaa itkuun nauraessaan katketakseen ihan vain sen takia, että tuntisi sen olotilan jälleen. Kun ei ole pohjalla, mutta ei tiedä missä se pohjakaan enää on.

Tahtoisin huutaa. Tahtoisin ihan mitä vain. Tahtoisin uskaltaa.

Mutta silti edelleen eniten tahdon jotain, mistä ei voi puhua ääneen.

Kadota.