niin julma

hei älä ikinä enää yhdenkään ihmisen anna
sua kohdella niinkuin mä kohtelin, loukkasin ja haavoitin sua
älä rakasta ketään, joka voi olla niin julma
mä tiedän että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin sua

 

 

"Ootko käynyt työharjoittelussa?"

"Joo oon, paitsi viime maanantaina en."

"Miks et? Eikö sua vaan huvittanut?"

 

Usein olenkin poissa töistä, koska ei huvita. En osannut palata sen aamun oloihin, joten luovutin ja sanoin, että oli vain liian väsynyt olo. En voi sanoa, että olisin ollut pitkään aikaan ahdistunut. En enää tunnista olotiloja, koska teen ja teen ja teen.

 

Lääkäri sanoo, että on ihan hyvä kun pakottaa itseään, koska se on kuulemma myös tärkeää. Missä menee raja? Satunnaisesti olen valmis luopumaan toivosta, mutta pienet suuret haaveet saavat toivonkipinän heräämään. Epäilen haaveitani. Tahdonkohan oikeasti oman ponin? Tahdonko muuttaa maalle omakotitaloon?

 

Tahdon. Mutta kyseenalaistan. En pysty mihinkään. Todennäköisesti ponikin menee alta. Tiedän, että sen jälkeen en palaa enää hevosten pariin. En jaksa enää etsiä uutta ystävää, josta välittäisin yhtä paljon kuin tuosta yksilöstä. Ymmärrättehän? Se on ystävä. Karvainen ja pehmoinen ihana ystävä.

 

En ole toivoton. En liiemmin pettynytkään. Olen tunteeton. Mitäänsanomaton haamu.

 

Uusi lääke pelottaa vaikutuksillaan, mutta nyt ollaan vasta niin alussa ettei mitään voi sanoa. Kenties se auttaa, toivon niin. Tasaava lääke, jolla saa helposti tajuntansa pois. Luin selostukset. Luin sen tärkeimmän. Olin helpottunut lääkärin kuunnellessa minua tosissaan. Mukava venäläinen mies, jolla oli välillä vähän suomen kieli hakusessa.

 

Kirjoittaminen vie minut pohtimaan erilaisia asioita yksityiskohtaisesti. Haluanko olla mitä oikeasti olen? Mitä sitten edes olen? Miten minun kuuluu käyttäytyä? Milloin saan sanoa mielipiteeni? Milloin pitää pitää suu kiinni? Koska on sen aika, että voi luovuttaa? Haluanko luovuttaa?

 

Kuka minä olen?

 

Kysymys, johon en osaa vastata. Saan ristiriitaisia signaaleja, saan aikaiseksi riitoja. Kaikki on yksin minun syytäni. Minä teen johtopäätöksiä muiden lauseista, ymmärrän ne väärin tai vastaan huonosti. Minun pitäisi ymmärtää ja tietää. Minun kuuluisi nähdä, millaisella tyylillä minulle puhutaan, myös viesteillä.

 

Olen vain tehnyt ja mennyt. En ole kerennyt miettimään, mikä monen mielestä on kuulemma tosi hyvä. He eivät taida tietää, että se ajattelu tulee silti joskus. Sitten jos pysähtyy.

 

 

Viimeistään silloin kun kallion reuna romahtaa.