Jotenkin väsyttää todella paljon. Pää painaa monia tonneja ja ajatukset seikkailee safarilta siperiaan. Jos huomenna menisin vielä kouluun, olisin suoriutunut täydestä viiden päivän viikosta. Kuulostaa mahdottomalta ja pelkäänkin huomista olojen puolesta. Onneksi tiedän, että mulla on mielekästä työtä.
Ei sillä vaan silloin oikein ole merkitystä.
On karua tajuta, että valuttuaan todella alas ihmisen näkökenttä kapenee. Ihmiset katoaa mukamas ympäriltä. Kukaan ei välitä. Millään ei ole merkitystä. Toisella hetkellä sä tajuatkin tärkeiden ihmisten määrän. Ehken olekaan niin yksin.
Tai oikeastaan olen silti...
Pää sekoittaa sanoja miten sattuu. Kirjoittaminen ei luonnistu ihan täysin, mutta se johtuu sekavista ajatusvirroista. Niitä on liikaa. Joet tulvii ja isoimmatkin tiet katoavat veden alle. Yhtäkkiä kaikki onkin yhtä suurta merta, joka ei pääty koskaan. Horisontissa ei näy mitään.
En jaksa ajatella maailmaa. Kellun vain ja seuraan muita ihmisiä. On vain pakko soluttautua joukkoon. Olla vahva, eikä kompuroida omiin jalkoihinsa. Ei tätä vain jaksa. Epätoivo kolkuttaa taas ovella. Se niin tuttu Epätoivo.
Epätoivon Möhköfantti.
Ehkä jonakin päivänä tuska helpottaa.
Mutta Joutsenlaulussakin lauletaan
ettei tuska katoa milloinkaan.
No kiva kuulla ja ei aina niitä ota ittees niskasta kiinni ni kaikki paranee. Toki ymmärrän et ite oon tän aiheuttan jne mut on jo valmiiks paha ja vaikee olo ilman että syytellää. Kyl mie tässä yritän selvitä. Ekana ees elossa. Ois niin paljon sanottavaa kirjotettavaa mut ei uskalla sitä kommentti sotaa. En oo tainnu ikin lukeekkaa ees siun blogia pitääkin joku päivä katsella <3
VastaaPoista