Kaikkiin asioihin on helppo vastata myöntävästi. Kyllä teen, kyllä jaksan, kyllä kaikki on ookoo. Ja sitten sitä vaan ei voi estää. Kyyneleet tipahtaa poskilta kengille, enkä halua puhua. Puoli juoksen pois ihmisten katseiden alta saaden perääni juoksevan opettajan ja kysymyksen: "onks kaikki okei?"
On. Mä en nyt vain halua puhua.
Itkuherkkyys on kamalaa. Elämäntilanne ei anna mun olla vahva, vaan mun heikkoudet paistaa läpi. Tuntuu, että hermostuneisuus näkyy. Ahdistuskin puskee pintaan. Mutta vaikka koenkin näin, kukaan ei huomaa. Mä vaan nauran. Hymyilen.
Saan liiallisia neuvoja, vaikka tahtoisin vain, että joku palauttaisi maailman tasapainoonsa. Ihmissuhteet ei toimi, enkä toimi minäkään. Pelkään suurensuuria mahdollisia virheitä. Pohdin itseni väsymykseen erilaisilla harhaluuloilla. Epäilen ihmisten olevan mua vastaan. Joskus jopa koen joidenkin tahtovan mun vain katoavan.
Niien katseet halveksii. Mä erotun joukosta.
Turha ja Epätoivoinen seuraa laahaten perässäni, enkä oikeasti jaksaisi yhtään. Ahdistus saa oksennusolon aikaan ja tahtoisin olla niin kevyt kantaa, että kannettaisiin hautaan. Olen mitätön, vaikka olenkin monelle varmasti paljon. Olen itselleni mitätön. Pahan olon perikuva. Tähän se voi johtaa jos kiltille tytölle huudetaan, kun se itkee.
Mä en koskaan ole saanut itkeä. Mulle itkeminen on heikkoutta. Noloutta. Hävettävää. Aina sanottiin, ettei itkeminen auta. Ei auta parkua tai marista. Ja siihen mä jäin. Kun tuli surun aika, mä en itkenyt paljonkaan. Se oli heikkoutta. Ei isäkään itke muiden nähden. Se on silloin noloutta.
Ymmärrän vasta nyt, kuinka mä olenkaan kieltänyt itseltäni tunteita lapsena. Mä olin luokalta aina se kiusattu. Mä en saanut kokea iloa ja ystävyyttä samallalailla kuin muut. Musta juoruttiin. Mun vaatetyyli ei koskaan kelvannut. Mä olin aina erilainen. Mut haluttiin joukkueisiin, koska olin hyvä urheilussa, ei sen takia, että olisin mitään muuta. Olin liikkatunneilla se hikoilevin tyttö. Se, joka veti täysillä loppuun asti, koska rakastin liikuntaa.
Mutta mun maailma romahti kun mä sain itse kuulla, että musta puhutaan pahaa selän takana. Kukaan ei tajunnut, että olin vessassa, muiden vaihtaessa vaatteita. Kun mä tulin vessasta itku silmässä, mua katottiin puoliksi virnuillen. Toiset katsoivat toisiaan ja jatkoivat hommiansa sanomatta mitään. Muutama naurahti ja katosi paikalta. Silloin mä tiesin, etten kuulu joukkoon ollenkaan. Ja tuntuu, että siitä se koko helvetti sai alkunsa.
Mua on juostu karkuun ihan vain siitä syystä, että se oli kivaa. Mua on haukuttu lellityksi, koska puhuin opettajalle paljon. Mun vanhemmat vei asiaa eteenpäin, tuloksetta. Opettaja puuttui asiaan, tuloksetta. Kai mä olin niin vääränlainen. Mut oli helppo sysätä syrjään. Mua oli helppo satuttaa.
Jos nämä ihmiset tulevat nykypäivänä mua vastaan, mä koitan olla huomaamatta. Mä en halua nähdä enää niitä arvostelevia katseita päästä varpaisiin. En halua enää nähdä niitä ihmisiä, jotka on vaikuttanut mun elämään niin pahasti. Ja jostain syystä olen varma, ettei kukaan kadu sanomisiaan. Kukaan heistä ei varmasti edes tiedä, kuinka ne sanat ja teot on vaikuttanut mun elämään.
Eikä ne tulekaan tietämään.
Miksi mä sitten olen niin herkkä kritiikille? Miksi pelkään muita ihmisiä ja heidän katseitaan? Miksi yritän olla huomaamaton? Miksi piiloudun itkiessäni? Miksi en anna itseni itkeä?
Asioita, joita harvoin osaan pukea sanoiksi. Kiitos erään henkilön blogikirjoituksen, verestin muistojani ja tajusin asioita. Väsyneenä kirjoittaen saa aikaan pitkiä stooreja. Väsymys vain ottakoon nyt vallan ja vieköön minut hopeapalatsiinsa.
Tyhjyyspalatsi.
Helvetti että ihmiset osaa olla julmia. Raivostuttavaa. Mut hei, mieti että sä oot vielä TÄÄLLÄ, vaikka oot joutunu kestää noin paljon paskaa, mitä monikaan ei varmaan jaksais. Ja se että on erilainen, se on vahvuutta, se on hienoa. Ne jotka on sua kiusannu on ollu sulle kateellisia jollain tapaa. Ehkä siitä juuri, että uskallat olla erilainen ja oma itsesi. Näin mä uskon. Ei monikaan uskalla sanoa ääneen että wau, kui hienoa kun joku uskaltaa olla oma itsensä. Sen sijaan aletaan haukkumaan, koska ei uskalla myöntää olevansa kateellinen sulle. Ei ne halua että kukaan on niitä parempia. Toivottavasti ymmärrät mun pointin. Yritän kai tässä vaan sanoa, että oo aina oma ittes vaikka saisitkin paskaa niskaas. Oot ihan helvetin upea sellasena ku oot, joten pysy juuri sellasena äläkä koskaan muutu mikskää muuksi. <3
VastaaPoistaEn osaa olla itelleni ehkä yhtä "armollinen". Mäkin oon ollut se paskapää joka sanoo muista ihmisistä pahasti... pystyn sanomaan, etten oo tehny sitä omasta tahdosta, mutta mä menin mukaan siihen.. mä tein niin koska muut ei tykänny. Mulla ei ikinä ollu ihmisiä vastaan mitään.. silti mä kiusasin, koska muutkin teki niin.. mäkin olin paska. Mutten mä uskaltanut asettua väliin.. pelkäsin liikaa että mun muurit hajotetaan.. tajuan et mun epävakaa käyttäytyminen on alkanu jo sillon. Mukauduin muihin..
PoistaTää menee kyllä ihan omaan aiheeseensa josta voisin toki kirjoittaa. Jotenki kuiteski koin että mun on pakko se nyt tähänkin sanoa. En mä ole puhdas pulmunen.. kannan syyllisyyttä. Ja niin monen vuoden jälkeen kun mä olin niin kuin muut... nyt mä en enää tiiä mitä oon. Koska kuka on minä ja millainen minä on?
Sekavaa varmasti, mutta tajusin sun pointin täysin. Kyllä mä yritän aina olla mitä oon, mutta kai mä olen niin hauras sisältä ettei mulla oo koko minä käsitystä. Se on kaikonnu kokonaan koska oon aina niinku muutkin.. ollut pitkään. Nyt mulla on alkanu tulee omii mielipiteitä mut... syyllistän itteni niistäki..
Nyt mä silti sanon et käyn nukkuu mut kun/jos vastaat tähän niin vastaan huomenna kyllä. Mun on vaan pakko nollata tilannetta... oon jotenki niin pihalla nyt etten muista mitä kirjotan..
Mua pelottaa.
Kaikki tekee virheitä. Ite kiusasin yhtä mun luokkalaista kun olin vielä ala-asteella jollain 2-4 luokalla. Nykyään tää kiusattu on yks mun parhaista ystävistä. Ei kukaan oo puhdas pulmunen, se on varma. Mut sit myös kun miettii noin, että sä et oikeastaan ees halunnu olla siinä mukana kiusaamassa, niin ehkä moni niistä jotka on sua kiusannu ei oo myöskään halunnu olla mukana siinä, mut meni ehkä mukaan koska kaverit teki niin ja piti olla samanlainen muuten joutui ite kohteeksi. Jotenkin uskon että jokainen on joskus elämässä kiusannut jotakuta jollain tapaa. Jotkut ehkä on vielä katkeria siitä tai on oikeesti masentunut siitä, jotkut taas ei välitä enää. Kaikki me ollaan joskus ollu ilkeitä toista kohtaan, siitä ei kuitenkaa pidä kantaa syyllisyyttä koko elämänsä ajan. Sä kuitenkin kadut sitä ja tiedät tehnees väärin. Ei täällä maan päällä ole yhtäkää ihmistä joka ois koko elämänsä ajan ollut reilu ja kiltti jokaista ihmistä kohtaan. En mä oikeen osaa sanoa muuta.
PoistaToivon vaa et toi sun syyllisyydentunne häviäis pian, se vaan tuhoaa sua entistä enemmän.
Oon vähä huolissaa susta. :-( koita oikeesti jaksaa.
sä oot upea ihminen. ja tärkeä. siitä oon varma. <3
En osaa minäkään sanoa oikein mitään. Oot vaan niin oikeessa ja ehkä sitten joku päivä mä en enää muista syyllisyyttä... mutten tahtois muistaa sitäkään, että mä olen ollut myös musta lammas.
PoistaÄlä ole huolissas <3 kyllä mä pärjään ;)