toinen sekoaminen

Jotenkin kirjoitin edellisen tekstin niin ajatuksissani, että mun on pakko jatkaa jotenkin. Pakko purkaa, vaikkei tunnu saavan mitään ulos. Olotila vaihtelee näin iltaisin ihan liikaa ja epätodelliset ajatukset takertuu mukaan. Haluaisin nukkua, mutta jokaista uutta aamua on niin raskas ajatella.

Pakko. Tuo sana saa kamalat suorituspaineet. Ahdistaa ajatus huomisen "pakoista". Tällä hetkellä tahtoisin lyödä hanskat tiskiin ja rikkoa samalla muutaman posliinin. Siitäkin syntyisi vain järjetön syyllisyys. Olen syyllisyyttä koko ihminen. Häpeää ja minäkuvan hajoamista.

Tai ei sitä edes ole.

Olen vain joku. Pikkuinen pöllö, joka ei tiedä minne menisi piiloon pahaa, mustaa yötä. Yöeläimenä pitäisi kuitenkin jaksaa, mutten jaksa. Liikaa asioita. Liikaa lauseita, sanomisia. Kupla poksahtaa.

Liika on liikaa.

Turhuus ja epätoivo. Pelko ja itku. Näennäinen positiivisuus. Muille niin mallimainen, mutta sisältä enemmän kuin pirstaleina. Kuka korjaa? Pikaliima ei tehoa tähän. Vaillinainen taito tajuta itseänsä. Viallinen yksilö, jolle ei opetettu tunnetiloja. Ja nyt en ole mitään. Ei tunteen tunnetta. Pelkkä kolo ilman sisältöä.

Tahdon pois. Ei ikuisuuksiin jaksa tapella. Eikä auta asiantuntevat ihmiset, sillä ne eivät pysty näkemään edes tarpeeksi usein. Ja pitäisi vain rakentaa itseänsä ja mennä eteenpäin.

Ei. Ei onnistu.

Koskaan mikään ei riitä. Ja nyt mä en vain riitä.

Mun jaksaminen ei riitä.