Pikku hiljaa vaikenee ja peittää kaiken positiivisuuden alle. On helppoa hymyillä kun on jo monta vuotta ollut kuin ei mitään olisikaan. Jossakin vaiheessa alkaa valehtelemaan itselleen, huijaa itsensä mukaan siihen näytelmään. Näytelmään, missä minä itse olen pääroolissa.
Olen saanut palautetta monista tekemistäni asioista. Jokainen asia, jonka olen tehnyt on ollut jotenkin huono tai muuten vain ei miellytä muiden silmää. Yritän tehdä parhaani ja olla normaalisti, mutta jossakin vaiheessa romahtaa niihin negatiivisiin palautteisiin. Takerrun, tiedän sen ja olen saanut myös positiivista palautetta, vaikkakin ehkä vähän vääristä asioista. Olen kriittinen.
Arvostelen itse itseäni pahiten.
Puhun mitä hienoimpia suunnitelmiani tulevaisuudestani, mutta joko saan vastaukseksi mumisemista tai muuten vain lauseita, jotka saavat miettimään uudestaan ja uudestaan mitä olenkaan tekemässä. Tiedän juuri nyt mihin tavoittelen, mutta mitä jos romahtaa? Jos joutuu tarpeeksi pohjalle, millään tärkeälläkään ei ole merkitystä.
Peitän kaiken kauniisti peittoni alle. Itkeminen ei enää onnistu ja tiedän, että on vain ajan kysymys milloin koko mieleni lähtee käsistäni. Pienetkin virheet ja liian suuret ajatukset saavat menemään siihen lopulliseen vaihtoehtoon. Maailman pyöriminen on palannut kuvioihin ja välillä koen olevani jossakin ihan muualla. Tyhjyys on arkipäiväistä, vaikka juurihan minulla meni niin hyvin, ettei mikään voinut mennä enää paremmin. Sekin oli toissa päivänä kun hehkutin liikaa asioista.
Mietityttää ja ajatukset harhailevat. Kirjoittaminen tuntuu älyttömän mukavalta, mutta samalla saan aikaiseksi kauhean ajatusryöpyn siitä, onko tässäkään mitään järkeä. Ymmärtääkö kukaan vai kirjoitanko ihan turhan päiväistä moskaa.
Tuntuu, että minun pitäisi aina joustaa. Mielipiteeni pitäisi pitää visusti itselläni sillä eivät muiden korvat niitä halua kuulla. Minun mielentilani ovat ihan yksi lysti, koska olenhan sekaisin, enkä voi ymmärtää normaalien ihmisten arkea. En saa olla vihainen tai suuttunut. Saan olla ainoastaan alistuva persoona, jolle kaikki käy. Kun alkaa oikein miettimään, onko mikään ihmissuhteeni koskaan ollutkaan niin hyvä minua kohtaan kuin muille olisi? Olenko minä niin helposti hyväksikäytettävissä?
Vai koenko kaiken juuri nyt vain niin, että maailma on minua vastaan? Samaten jokainen vastaantulija. Peilikuvakin. Peilikuva nauraa minulle ja saan aikaiseksi vain suurta inhoa siitäkin. Joku huutaa minulle, kuinka pitäisi käydä lenkillä tai edes vähän vaivautua tekemään vatsalihaksia.
Kesän mekon on oltava nätti päällä. Oi, miksi järjestetäänkään juhlia?
Koita jaksaa <3
VastaaPoista♡
Poista