sua kohdella niinkuin mä kohtelin, loukkasin ja haavoitin sua
älä rakasta ketään, joka voi olla niin julma
mä tiedän että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin sua


Väsymys on järkyttävää ja saa ajatuksen juoksun hidastumaan. Oma mieli ei jaksaisi kirjoittaa, mutta silti tahdon kertoa olevani hengissä. Olotilat eivät tänään ole olleet parhaimpia. Onttous ja tyhjyys vievät välillä vallan, enkä tiedä miten jaksan taas vaikeita ajatuksiani.
Viikonloppu oli suht rento, vaikken pääse eroon itsetuhoisesta ajattelutavasta. Joltain kantilta olen niin turhautunut jaksamaan jatkamaan tätä. Stressitaso nousee, koska koulutyö on tekemättä. Lääkkeet unohtuvat, eikä kiinnosta mikään.
Olen totaalisesti hukassa siitä mitä olen. Kuka olen? Hajalla sisältä, mutta kai ihmiset näkevät vain ulkokuoren korjatun. Entistä vähemmän tuon esille yhtikäs mitään olojani. Tahdon vain nukkua, vaikka elämääni sisältyy tälläkin hetkellä muutama positiivinen asia.
Ne asiat katoavat taas tunnottomuuteen. Mietin, miten näitä asioita pääsee karkuun ja suunnittelen älyttömiä suunnitelmia. Pelkään, mitä tapahtuu jos nyt romahdankin yllättäen totaalisesti. Enhän minä romahda. Mulla on kaikki jees.
Nukahdan pian pystyyn. Olen vain niin väsynyt.
Ja suunnattoman sanaton juuri nyt.
Ensinäkin, kiitos alle 1000:n lukijan haasteesta Jondulle! Olen ihminen, joka tykkää tehdä tälläisiä haasteita ja nyt pääsen taas toteuttamaan itseäni. Haluan kuitenkin sitä ennen kertoa, että en aio haastaa ketään, koska olen onneton keksimään itse kysymyksiä!
Olen ollut tajuttoman iloinen, mutta myös surullinen. Tyhjä ja ontto. Jotenkin en pysty kirjoittamaan juuri nyt asioita kasaan, vaikka se varmasti olisi tarpeen. Kenties huomenna. Nyt saatte vastauksia kysymyksiin.
1. Jos saisit valita vaan kolme asiaa/esinettä/ihmistä/muu joiden kanssa sun pitäis elää, mitkä/ketkä ne olisivat?
Heh, alotuskysymys on jo näin vaikea.. en ala enempää selittelemään: Penny-poni, poikaystäväni ja rakas ystäväni
2. Mikä sai sut aloittamaan bloggaamisen? Onko se muuttanut sun elämää?
Kirjotin ensin omia runoja käsin, kunnes löysin nettiin ja uskaltauduin alkaa niitä julkisesti esitellä. Kun runoilu vähän jäi, perustin blogin, koska kirjoittaminen on vaan se mun juttu. Blogin pitäminen on välillä raskasta ja välillä sitä miettii, että miksi edes kirjoittaa, mutta sitten sitä taas muistaa kirjoittamisen ilon kun on sellainen fiilis päällä. Eli kyllähän se mun elämää on muuttanut, niin huonompaan kuin parempaakin.
3. Elokuvat vai kirjat?
Kyllä mä sanoisin tähän, että kirjat.
4. Biisi/biisit joka/jotka on parantaneet sun oloa?
Parantaneet.. hmm... musiikki itsessään parantaa oloa, ei oikeastaan mikään biisi. Muistan kuitenkin, kuinka antaumuksella lauloin joskus Jannan Läpinäkyvä-kappaletta ajaessani autoa. Silloin se toi hyvän olon.
5. Meri vai järvi?
Ehdottomasti järvi. Suomalainen henkeen ja vereen!
6. Mieluummin yksin vai toisen seurassa?
Iik.. riippuu ihan päivästä. Enimmäkseen viihdyn kuitenkin seurassa. En kuitenkaan kaipaa seuraa välttämättä koko ajan, kunhan toinen on edes samassa kämpässä.
7. Mikä on unelmasi?
Kertoisin jos voisin olla varma mistä unelmoin. Mä puhun paljon haaveista, mutta todellisuudessa oon vissiinkin niin kieroutunut, etten pysty haaveilemaan tai unelmoimaan. Kyllähän oma mökki maalta kelpais.. kai se on jonkinlainen unelma.
8. Kuvaile sun unelmakumppani?
Huumorintajuinen, luotettava ja rehellinen. Sellainen, joka jaksaa kuunnella mua ja jaksaa olla tukena. Näyttää rakkauden ja osoittaa mulle myös kehuja. Suojelija, joka kuitenkin ymmärtää myös että ihminen tarvii omaa tilaa. Ei mikään tahmatassu..
Psst.. rikas mies ois kans jees
9. Mikä on sun paras piirre sussa?
Mä en ite tiiä mikä omasta mielestä ois paras mut moni on sanonu et oon niin ihana kun oon niin tunteikas ja herkkä. Samaten sitä saan kuulla et oon niin kiltti ja muita ajatteleva.. ehkä paras silti on mun positiivisuus joka peittää alleen hyvin kaiken.
10. Uskotko ennustuksiin tai horoskooppeihin? Mikä on horoskooppisi?
Ennustuksiin en niinkään, mutta horoskooppimerkin kuvaus on ilmetty kuva aina musta. Oon härkä; leikkisä herkkis, laiskamato mut päättäessään jotain, se myös pätee. Muistaakseni myös kuvaus "jalat maassa tyyppi" kuvaa härkää myös. Eritoten kärsivällisyys ja rauhallisuus on mun jutut.
11. Kolme asiaa jotka sulla on tällä hetkellä mielessä?
Koulu, "mitämäkirjotantähänkuenmätiiä" ja millanen olo mulla on nyt ja aamulla.. kai? Mulla taitaa olla enemmän kun kolme asiaa mielessä.
Ei koskaan riitä. Mikään ei ikinä ole tarpeeksi. Tarpeeksi ei koskaan tarkoita liikaa. Pää ei anna anteeksi. Jos en kirjoita edes vähää, petytte. Pitää kirjoittaa. Aktiivisuus mitataan. Tunnit merkitään minuutilleen, ei yli eikä ali sekuntien. Tarkkuus palkitaan.
Herkkyys on heikkous.
Heikkoutta ei ole olla herkkä.
Mikään ei ole oikein, koska kaikki voi olla yhtä hyvin väärinkin. Vääryyttä ei katsota läpi sormien. Hyvyyttä on olla liian kiintynyt. Kehuihin vastataan kiitoksin, mutta uppoutuneena kehut katoavat. Itsekriittisyys ei katoa milloinkaan, ei koskaan pysty olemaan tyytyväinen.
Ollako vaiko eikö olla?
Olenko vai enkö olekaan?
Pyörryttää. Elämä jotenkin vilisee ohi näkökentän. Sanat tulevat jostakin syvempää kuin mitä ajattelen. Saan edelleen outoja tuntemuksia poissaolevasta olosta. Maailma pyörii muutaman sekunnin ympärilläni saaden minut voimaan pahoin. Oksettaa. Keho on hirviö. Irvistävä peilikuva. Peilikuva, joka ahdistaa ja saa tajuamaan kuinka on muuttunutkaan.
Liikaa. Liikaa asioita. Huomaatteko? En pysty kirjoittamaan kaikkea. En pysty laittamaan sanoiksi kaikkia oloja. Tahtoisin. Mutten ehkä tahdo tarpeeksi. Kuinka haluaisinkaan kertoa kaiken tähän. Teille.
Kumpa jonain päivänä...
Kaikki ei olisikaan enää mitään.
Pää ei enää toimi. Ajatuksia on ihan liikaa, enkä vain pysty pysymään enää kasassa. Turha yrittää laitella kirjaimia ruudulle kun en tiedä mitä edes kirjoittaisin. Olen niin sekaisin. Itkeminen on ollut tämän päivän juttu, enkä enää haluaisi purskahtaa totaaliseen itkuun.
Jos olen hiljainen, se johtuu siitä, etten yksinkertaisesti jaksa vastailla ihmisille. Elämässä on nyt liikaa asioita. Asioita, joita pitää/pitäisi hoitaa.
Olen hiukan poissa tästä maailmasta. Koin uudestaan saman pyörryttävän ja epätodellisen olon.
Ei. En pysty kirjoittamaan enempää.
Oksettaa, enkä tiedä miksi. Huono olo vaivaa päänsärkynäkin ja tuntuu kuolemalta ajatella yhtikäs mitään. Olen väsynyt, vaikka olen nukkunut. Nukkunut kyllä hiukan huonosti, nähden unia elämän ja kuoleman väliltä.
Tahtoisin kaivautua johonkin kuoppaan, piiloutua ihmisiltä. Pelkään ottavani liikaa kontakteja muihin. En jaksa puhua monelle ja itsesyytökset kasvavat kasvamistaan. Ensi viikko on täynnä liikaa asioita, jotka kantavat nimeä Pakko. Tahtoisin huutaa itseni nukuksiin.
Tuntuu siltä, kuin välillä lakkaisikin olemasta. Katoaa johonkin. Viisarit tikittävät, mutta minua ei ole. Viime kaupassa käynti sai mut pelkäämään omaa itseäni lisää. Yksin jäädessäni sain monta pyörryttävää kohtausta, joiden aikana en tiennyt olinko vai enkö ollut. Tiedostin liikaakin asioita. Olisin tahtonut lysähtää lattialle.
Olen liian väsynyt kirjoittamaan. Olen omassa maailmassa, vaikka olenkin tässä.
Yllättäen kesken tekstin jäin vain tuijottamaan ruutua. En katsonut ruutua, olin jossakin muualla. Kuulin ja tunsin liikaa. Poissaolevaa. Pelottavan hullulta kuulostavaa. Taidan päätyä vaihtoehtoon nukkuminen.
Kumpa sitä voisi lakata olemasta.
Jotenkin väsyttää todella paljon. Pää painaa monia tonneja ja ajatukset seikkailee safarilta siperiaan. Jos huomenna menisin vielä kouluun, olisin suoriutunut täydestä viiden päivän viikosta. Kuulostaa mahdottomalta ja pelkäänkin huomista olojen puolesta. Onneksi tiedän, että mulla on mielekästä työtä.
Ei sillä vaan silloin oikein ole merkitystä.
On karua tajuta, että valuttuaan todella alas ihmisen näkökenttä kapenee. Ihmiset katoaa mukamas ympäriltä. Kukaan ei välitä. Millään ei ole merkitystä. Toisella hetkellä sä tajuatkin tärkeiden ihmisten määrän. Ehken olekaan niin yksin.
Tai oikeastaan olen silti...
Pää sekoittaa sanoja miten sattuu. Kirjoittaminen ei luonnistu ihan täysin, mutta se johtuu sekavista ajatusvirroista. Niitä on liikaa. Joet tulvii ja isoimmatkin tiet katoavat veden alle. Yhtäkkiä kaikki onkin yhtä suurta merta, joka ei pääty koskaan. Horisontissa ei näy mitään.
En jaksa ajatella maailmaa. Kellun vain ja seuraan muita ihmisiä. On vain pakko soluttautua joukkoon. Olla vahva, eikä kompuroida omiin jalkoihinsa. Ei tätä vain jaksa. Epätoivo kolkuttaa taas ovella. Se niin tuttu Epätoivo.
Epätoivon Möhköfantti.
Ehkä jonakin päivänä tuska helpottaa.
Mutta Joutsenlaulussakin lauletaan
ettei tuska katoa milloinkaan.
Pitäisi puhua, että en mä pysty siirtymään uuteen paikkaan juuri nyt jatkamaan mun työharjoittelua. Pelkään silti, mitä musta ajatellaan jos yhtäkkiä kieltäydynkin. Olen juuri päässyt hyvin mukaan porukkaan. En tahdo uusia ihmisiä koko ajan. En jaksa esittäytyä uudestaan.
Suorituspaineet.
Elämä vain painaa hartioilla, eikä se katoa vaikka ulkona sataisi räntää. Tahtoisin piirtää ajatuksiani, kirjoittaa runoja, muttei tunnu siltä, että mikään onnistuisi. On iso tyhjyys, josta ei pääse irti ja kaikki tuntuu mitättömältä. Tahtoisin vain kotiin. Olla ajattelematta. Katsoa kun isot lumihiutaleet peittävät jo sulanutta maata.
Kyyneleet kastelevat kengän kärjet samalla tavalla ja hymyilen, koska sitä ei huomaa kukaan. On helppoa olla onnellinen jos elämä on tasapainossa. Nuoralla käveleminenkin on helppoa kunhan sen vain osaa. Mutta epäonnistua ei saa. Tippua ei saa.
Pienen pieni horjahdus.
Askeleet johtavat samaan umpikujaan aina vain uudestaan. Kierrän ympyrää, joka on sulkeutunut jo pääni sisääni. En pysty katsomaan kaikkia silmiin puhuessani. Hävettää olla herkkä ja sitä mitä ikinä olenkaan.
Kun enhän edes tiedä mitä olen.
Väsymys on järjetöntä, enkä jaksa yhtikäs mitään. Tyhjätyhjätyhjä. Koskaan ei ole täysi.
Paitsi silloin kun istuu sillan kaiteella heilutellen jalkojansa.
Jotenkin kirjoitin edellisen tekstin niin ajatuksissani, että mun on pakko jatkaa jotenkin. Pakko purkaa, vaikkei tunnu saavan mitään ulos. Olotila vaihtelee näin iltaisin ihan liikaa ja epätodelliset ajatukset takertuu mukaan. Haluaisin nukkua, mutta jokaista uutta aamua on niin raskas ajatella.
Pakko. Tuo sana saa kamalat suorituspaineet. Ahdistaa ajatus huomisen "pakoista". Tällä hetkellä tahtoisin lyödä hanskat tiskiin ja rikkoa samalla muutaman posliinin. Siitäkin syntyisi vain järjetön syyllisyys. Olen syyllisyyttä koko ihminen. Häpeää ja minäkuvan hajoamista.
Tai ei sitä edes ole.
Olen vain joku. Pikkuinen pöllö, joka ei tiedä minne menisi piiloon pahaa, mustaa yötä. Yöeläimenä pitäisi kuitenkin jaksaa, mutten jaksa. Liikaa asioita. Liikaa lauseita, sanomisia. Kupla poksahtaa.
Liika on liikaa.
Turhuus ja epätoivo. Pelko ja itku. Näennäinen positiivisuus. Muille niin mallimainen, mutta sisältä enemmän kuin pirstaleina. Kuka korjaa? Pikaliima ei tehoa tähän. Vaillinainen taito tajuta itseänsä. Viallinen yksilö, jolle ei opetettu tunnetiloja. Ja nyt en ole mitään. Ei tunteen tunnetta. Pelkkä kolo ilman sisältöä.
Tahdon pois. Ei ikuisuuksiin jaksa tapella. Eikä auta asiantuntevat ihmiset, sillä ne eivät pysty näkemään edes tarpeeksi usein. Ja pitäisi vain rakentaa itseänsä ja mennä eteenpäin.
Ei. Ei onnistu.
Koskaan mikään ei riitä. Ja nyt mä en vain riitä.
Mun jaksaminen ei riitä.
Tänään alkoi pelolla ja jännityksellä odotettu ahdistusryhmä. En aio tästä sen enempää avartaa, ehkä moni tietää mikä se on. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, millaisia ihmisiä siellä tulee olemaan. Oli yllättävän helppoa olla mukana ja kerroin jopa omia ajatuksia ja asioita. Olin kuitenkin ollut jo pitkään siinä uskossa, etten aio suutani avata siellä. Toisin kävi.
Mun ajatukset laukkaa silti villisti ja tuntuu, ettei tästä myrskystä näy koskaan loppua. Joko veneeni uppoaa minun takiani tai sitten ulkoisten asioiden takia. Elämä tuntuu vaikealta. Tuntuu väsyneeltä olla yhtään mitään. Yritän silti kovin olla mahdollisimman hyvä ystävä. Tyttöystävän rooli ei vissiinkään ollutkaan minulle.
Tai sitten toivon liikoja.
Tahtoisin kuulla, että olen tärkeä ja ainoa. Haluaisin tietää, olenko auttava käsi vai potkiva jalka. En saa kuitenkaan kuulla mitään. Kelpaan näin, mutta silti mielipiteeni ovat liian vääriä. En jaksa aloittaa väkisin keskustelua, sillä ei mua kohtaakaan kovin kiinnostuneita olla. Koen edelleen eläväni parisuhdetta yksin.
Ei tää toimi. Tarviin SUT.
Tiiän, että kenties joku päivä luet tän. Toivottavasti saisin muutakin takaisin kuin "mieti kuinka paskalta musta tuntuu". Mä olen rikki jo ihmissuhteista. Jokainen revitään rikki ja minä olen syypää. Kaiken pahan alku ja juuri. Mutta mun pitää silti ajatella kuinka paskaa muillakin on.
Ehei... ei toimi homma niin.
Kyse ei oo enää muista ihmisistä, vaan kyse on vain ja ainoastaan poikaystävästäni. Kuinka pitkälle tuo tulee ikinä mua vastaan? Tuleeko ollenkaan? Onko ihminen valmis muiden ihmisten takia johonkin? Jos ei, niin tahtoisin kovin tietää mikä tässä on enää järkevää.
Tuhoan itseäni. Asetan itse itseni pahaan tilanteeseen. Kärjistän asioita. Ehkä olenkin vain itsekäs ja tahdon kaiken menevän niin kuin minä sanon. Kenties minun itkuni ovatkin vain turhia ja elän jossakin aivan muualla. En osaa kuvailla oloa, joka on aivan sekalaisen sekainen. Milloin taas romahtaa?
Rakensin sillan itselleni jälleen pahan puron yli, mutta rakensin sen huonoista materiaaleista. Nyt seison keskellä siltaa. Tietäen, että voin tipahtaa milloin vain jokeen. Viimeinenkin naula voi antaa periksi. Mihin joki sitten vie mut?
Kuulen vesiputouksen huminan.
Kaikkiin asioihin on helppo vastata myöntävästi. Kyllä teen, kyllä jaksan, kyllä kaikki on ookoo. Ja sitten sitä vaan ei voi estää. Kyyneleet tipahtaa poskilta kengille, enkä halua puhua. Puoli juoksen pois ihmisten katseiden alta saaden perääni juoksevan opettajan ja kysymyksen: "onks kaikki okei?"
On. Mä en nyt vain halua puhua.
Itkuherkkyys on kamalaa. Elämäntilanne ei anna mun olla vahva, vaan mun heikkoudet paistaa läpi. Tuntuu, että hermostuneisuus näkyy. Ahdistuskin puskee pintaan. Mutta vaikka koenkin näin, kukaan ei huomaa. Mä vaan nauran. Hymyilen.
Saan liiallisia neuvoja, vaikka tahtoisin vain, että joku palauttaisi maailman tasapainoonsa. Ihmissuhteet ei toimi, enkä toimi minäkään. Pelkään suurensuuria mahdollisia virheitä. Pohdin itseni väsymykseen erilaisilla harhaluuloilla. Epäilen ihmisten olevan mua vastaan. Joskus jopa koen joidenkin tahtovan mun vain katoavan.
Niien katseet halveksii. Mä erotun joukosta.
Turha ja Epätoivoinen seuraa laahaten perässäni, enkä oikeasti jaksaisi yhtään. Ahdistus saa oksennusolon aikaan ja tahtoisin olla niin kevyt kantaa, että kannettaisiin hautaan. Olen mitätön, vaikka olenkin monelle varmasti paljon. Olen itselleni mitätön. Pahan olon perikuva. Tähän se voi johtaa jos kiltille tytölle huudetaan, kun se itkee.
Mä en koskaan ole saanut itkeä. Mulle itkeminen on heikkoutta. Noloutta. Hävettävää. Aina sanottiin, ettei itkeminen auta. Ei auta parkua tai marista. Ja siihen mä jäin. Kun tuli surun aika, mä en itkenyt paljonkaan. Se oli heikkoutta. Ei isäkään itke muiden nähden. Se on silloin noloutta.
Ymmärrän vasta nyt, kuinka mä olenkaan kieltänyt itseltäni tunteita lapsena. Mä olin luokalta aina se kiusattu. Mä en saanut kokea iloa ja ystävyyttä samallalailla kuin muut. Musta juoruttiin. Mun vaatetyyli ei koskaan kelvannut. Mä olin aina erilainen. Mut haluttiin joukkueisiin, koska olin hyvä urheilussa, ei sen takia, että olisin mitään muuta. Olin liikkatunneilla se hikoilevin tyttö. Se, joka veti täysillä loppuun asti, koska rakastin liikuntaa.
Mutta mun maailma romahti kun mä sain itse kuulla, että musta puhutaan pahaa selän takana. Kukaan ei tajunnut, että olin vessassa, muiden vaihtaessa vaatteita. Kun mä tulin vessasta itku silmässä, mua katottiin puoliksi virnuillen. Toiset katsoivat toisiaan ja jatkoivat hommiansa sanomatta mitään. Muutama naurahti ja katosi paikalta. Silloin mä tiesin, etten kuulu joukkoon ollenkaan. Ja tuntuu, että siitä se koko helvetti sai alkunsa.
Mua on juostu karkuun ihan vain siitä syystä, että se oli kivaa. Mua on haukuttu lellityksi, koska puhuin opettajalle paljon. Mun vanhemmat vei asiaa eteenpäin, tuloksetta. Opettaja puuttui asiaan, tuloksetta. Kai mä olin niin vääränlainen. Mut oli helppo sysätä syrjään. Mua oli helppo satuttaa.
Jos nämä ihmiset tulevat nykypäivänä mua vastaan, mä koitan olla huomaamatta. Mä en halua nähdä enää niitä arvostelevia katseita päästä varpaisiin. En halua enää nähdä niitä ihmisiä, jotka on vaikuttanut mun elämään niin pahasti. Ja jostain syystä olen varma, ettei kukaan kadu sanomisiaan. Kukaan heistä ei varmasti edes tiedä, kuinka ne sanat ja teot on vaikuttanut mun elämään.
Eikä ne tulekaan tietämään.
Miksi mä sitten olen niin herkkä kritiikille? Miksi pelkään muita ihmisiä ja heidän katseitaan? Miksi yritän olla huomaamaton? Miksi piiloudun itkiessäni? Miksi en anna itseni itkeä?
Asioita, joita harvoin osaan pukea sanoiksi. Kiitos erään henkilön blogikirjoituksen, verestin muistojani ja tajusin asioita. Väsyneenä kirjoittaen saa aikaan pitkiä stooreja. Väsymys vain ottakoon nyt vallan ja vieköön minut hopeapalatsiinsa.
Tyhjyyspalatsi.
Mun pää on täynnä tuskaa ja ahdistusta. Mun mieli ei enää tiiä mihin se kääntyy tai mitä mieltä se edes on. Kehen voi luottaa vai voiko kehenkään? Tyhjyys on viikonlopun sana, enkä ymmärrä tästä mitään. Mitä tahdon ja mikä on oikein?
Tahtoisin nukkua ikuisuuden, muttei tässä elämässä ole sellainen sallittua. Huominen keskustelu tulee olemaan todennäköisesti turha, koska päässäni ei liiku yhtäkään asiaa mistä puhuisin. Tai oikeastaan niitä on niin paljon ettei niitä enää ole.
On hyvin turhautunut olo. Epätoivoinen ja epätodellinen. Koen olevani vain muurien ympäröitynä, enkä pääse pois millään. Olen umpikujassa, joka on ympyrän muotoinen. Pitäisi oppia lentämään tai kaivautumaan. Tai vain tyytyä tilanteeseen.
Väsyttää, enkä jaksa ajatella, vaikka kirjoitus tuntuisi oikealta. Tuntuu, ettei mikään auta oloon, mutta toisaalta tää olo on rakas ja tärkeä. Tuntuu kotoisalta miettiä tyhmiä asioita. Leimaan itseni hulluksi kun pystyn sanomaan nauttivani itsetuhoisista ajatuksista. Lohduttaudun sillä, että joka ikinen päivä voi olla viimeinen.
Tahtoisin myös kertoa eräälle ystävälle, kuinka tuo pitää maailmani kasassa, vaikka olenkin täysin sekopää. Arvostan sitä, miten ollaan päästy jokaisesta pahimmastakin sanaharkasta eteenpäin, eikä kukaan oo tullut meiän väliin. Ja vain ne ihmissuhteet kestää, jotka kestää pahimmatkin myrskyt. Jos sitä jonkun syliin tahtoisi kuolla, niin tietäisin kehen päin kääntyisin.
Jaksan vielä, jaksan varmasti pidemmällekin, mutta olen silti uupunut elämästä. Epätoivo ei katoa rinnasta koskaan. Se seuraa. Se on aina siinä jossakin. Niin kuin moni muukin tunne. Vihaan tunteitani.
Vihaan tunteettomuuttani.
Tyhjyyttäni.
Ja silti rakastan.