Sulta viedään kaikki hienot ystävyyssuhteet. Sulle tarjotaan muita ystäviä liukuhihnalta, koska nekin ovat samaa lajia. Ne edustavat samaa nelijalkaiskansaa kuin ne hyvät ystävät. Mitä jos intohimo katoaa ystävyyssuhteiden myötä?
Olen henkeen ja vereen hevosihminen. Olen aina ollut ja tulen olemaan. Kantapään kautta opittujen kommellusten takia, koen, että mulla on kokemusta noista nelijalkaisista ihmeistä. Jokainen niistä on yksilö. Jokaisella on oma luonteensa.
Joskus ne luonteet kolahtaa. Ne jää kaivertamaan sun mieltä, kun ne talutetaan sun nenän edestä pois kokonaan. Ne ei enää tuukaan takaisin. Sä jäät yksin. Ilman sitä ystävää, joka tökkii sua olkapäähän kun istut sen vieressä.
Multa on viety jo kaksi hyvin läheistä ystävää. Ne on ollut mulle mun elämä ja auttanut mut yli suurista muureista. Ne on antanu suurta voimaa jatkaa koko tätä maailmaa eteenpäin. Ne on saanut mut itkemään, raivoamaan ja luovuttamaan, mutta myös nauramaan, iloitsemaan ja onnistumaan. Ja sitten... ne katoaa.
Yhtäkkiä ei olekaan enää mitään. Eilisen päivän hymy on vaihtunut kyyneliin ja ikävään. Hauskat hetket on talletettu muistoihin. Sä tekisit mitä vaan saadakses takaisin sen mitä sulla oli. Koska se ei ollut sulle vain eläin.
Se oli jotain paljon suurempaa.
Noista kahdesta kokemastani ihmeestä on jo tovi. Vieläkään en ole päässyt yli niistä karvaturvista, jotka seuras mua tarhassa juosten. Toinen osasi leikkiä hippaa, toinen osasi nousta seisomaan maasta, vaikka olin selässä. Ne oli mulle kultaakin kalliimpaa. Monia ihmisiäkin tärkeempiä.
Syy, miksi kirjoitan aiheesta, on se, että en saa enää samanlaista intohimoa harrastukseeni. Hevonen, jolla ratsastan, ei ole vienyt mun sydäntä. Jokainen eläin on söpö tavallansa, toisiin silti vain kiintyy enemmän. Mun elämä kaatui osittain, kun elämäni hevonen katosi elämästä yhtäkkiä. Se vietiin. Mut jätettiin yksin.
Eikä yksikään teistä... ei kukaan...
Voi ymmärtää surua ja ikävää, jota koen.
Se on ikuisesti mulle ystävä.
Palattiin me yhteen tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti