tukahdutan tunteet

Pelkkää itkua ja ahdistusta koko alkanut viikko. Tämä päivä toi tullessaan iloisia hetkiä. Se toi paljon kehuja ja muistuttamista omasta osaamisestani. Lauseita, joissa käytettiin liikaa ylistäviä sanoja.

Omien tunnetilojen tajuaminen on hankalaa ja sanat takertuvat välillä kurkkuun. Asiaa tulisi, muttei ajatus pysy mukana kaikessa ja saatan änkyttää yhtäkkiä ihan toista asiaa. Tajuten sen vasta jälkeen päin. Omien sanojen oikeille paikoille laittaminen on myös tuskaa. Tuntuu, että jokainen asia suustani tai kirjoittamani täytyisi korjata. Oikolukea.

Jollen olisi tajuttoman tyhmä ja osaisin elää niin kuin muutkin, tämä päivä olisi varmasti ollut hieno. Se ei olisi sisältänyt itkua ja syyllistämistä. Eikä siihen olisi kuulunut myöskään pettymys ja viha. Totta puhuen, olisin voinut vaihtaa tämän siihen eiliseen ahdistukseen.

Laulan aamulla musiikin mukana, kun ajan autoa ja muistan sanat ulkoa melkein jokaiseen biisiin. Oma musiikki makunikin on omalla tavallansa outo. En kuuntele sellaista, mitä muut. En anna sen kuitenkaan häiritä. Kukaan ei onneksi kuule.

"Mun ote on irti
Nää ranteet on poikki
Hei miten mä jatkan tästä"

Yön tunnit katoaa pikku hiljaa ja yön ahdistus hiipii vierelle. Mun täytyisi nukkua, muttei väsymystä oo näkynyt täällä. Täytyy jaksaa kaksi päivää, vaikka huomaan taas vaipuvani epätoivoon. Koko elämä on yksi hirmumyrsky. Enkä mä pääse kellariin suojaan.

Tyhjyys pimpottaa ovikelloa ja päästän tuon sisään. Ei tervetullut vieras istahtaa sydämen päälle, jotta onttous tulisi vielä lujemmin esille. Koitan silti kirjoittaa, sillä nyt on taas hetki jolloin se tuntuu luontevalta. Vaikkakin sanat hukkuvat ja mietin pitkään miten kirjaimet saa kauniisti peräkanaa.

Olen toisaalta minä, toisaalta en tiedä kuka olen ja miksi olen tässä. Kyseenalaistan asioita ja niiden olemassa oloa. Pelkään koulun käytävillä katseita. Kouluruokailuun en ole mennyt. En pysty yksin suoriutumaan siitä, toisaalta mun pää virnuilee mulle ilkikurisesti siitä syystä. Juon vettä. Saatan kotona syödä jotain ja katsoa peiliin. Paha olo. Pelkään näyttäväni ulospäin tämän kaiken. Kaikki tietävät koulussa tilanteen, mutta mä en tahdo ulospäin olla niin heikko. Ja sitähän mä olen. Herkkä ja voimaton tekemään mitään.

Epävakaat kertovat helposti henkilökohtaisista asioistaan. Mä kuulun niihin, mutta samalla kadun kaikkea sanomaani. Olen tajunnut, että osun liian sopivasti jokaiseen lauseeseen epävakaasta. Olen impulsiivinen ja aiheutan suuresti harmia sillä. Mä joko vihaan tai rakastan ihmisiä. Pelkään yli kaiken hylkäämistä. Mun tyhjyys on pohjatonta ja mielialat vaihtelee päästä päähän päivän aikana ilman syytä. Kaiken päälle olen ahdistuksissa itseänsä vahingoittava. Viiltely ja kaiken pahan suunnitteleminen kuuluu muhun. Ja lause "epävakailla on suurempi riski tehdä itsemurha" saa mut miettimään, miksi joku on halunnut tuoda ilmi koko häiriön. Miksi musta on kirjoitettu niin suoraa tekstiä paperille?

Tuntuu, etten saa koskaan tähän kirjoitettua kaikkea. Mun tyhjyys vei kaiken mitä mun piti kirjoittaa. Olen ihan hukassa nyt... oonko ees todellinen? Oonks mä tässä?

Kylmiä väreitä.

Kirjaimien possujuna.