Epätodellista oloa. Näkymätön olo. Turha. Oksettaa. Kivi vyöryy painamaan rintaa ja tuntuu epätoivoiselta. Kaikki romahtaa aina kuitenkin. Nytkin. Uudestaan. Ja uudestaan.
Miksei mua rakennettu kestämään tuulta? Jos joku kokisi samanlaista elämän tuskaa, ajattelisiko sekin näin? Mietin, ajattelenko monenkin ihmisen mielestä liian monimutkaisesti ja sen takia moni ei kanssani tahdo jutella. Olenko liian tylsä ollakseni seuraa kenellekään?
Ei huvita mikään. Itkeä tahtoisin ja huutaa tämän kamalan tukalan olon pois. Toivon herääväni iloisena, mutta en uskalla luottaa enää mihinkään. Miksi kaikesta on tullut näin vaikeaa? Mikään ei tunnu hyvältä. Ei ole tuntunut hetkeen.
Sitä tahtoo vain turruttaa ittensä tähän tuskaan. Vetää pää täyteen jotakin, mikä sekoittaa tuskan iloon. Miksi pitää kestää olotiloja joihin ei ole apua? On vain treenattava itseänsä. Mitä jos sitä tahtoisi kuitenkin vain hukkua pois?
Juttelukerrasta on liian monia päiviä, tunteja, viikkoja. Ei yhteydenottoja. Ei yhtäkään sanaa, että kyllä sä vielä jaksat. Tai vakuuttelua, että selviän hengissä vielä huomiseen. Viiltäminen kuulostaa liian houkuttelevalta ja tunnen jo melkein sen polttavan tunteen. Se raapii ranteita.
Ja rännistä tippuu vettä söpösti vesilammikkoon.
Olisi edes keijukainen. Pieni ja hentoinen. Kaunis ja söpö. Pahalta piilossa. Olisi hyvä ja ihmisille hyvää mieltä tuova olento. Ei huolta ja pettymystä tuova minä. Kyyneleitä ja oksennusta.
Milloin on hetki, jolloin ahdistuksissaan saa luovuttaa?
Älä luovuta! Mulla on ollut pitkään samanlainen olo.. en osaa vaa purkaa sitä mitenkään.. pääasiassa haluisin vaan nukkua kokoajan. Koita jaksaa ♡
VastaaPoistaEi kiva että samanmoinen olo majailee sielläkin :( voimahali sinullekin ♡
Poista