Olisipa kaikki niin yksinkertaista. Olisi se rutiini aina milloin mennä ja milloin tulla. Ei tarvitsisi ilmoitella tyhmiä poissaoloja. Tai hävetä kun astuu taas seuraavana päivänä kouluun hymyhuulilla. Toisaalta tarvitsen olemista, eikä ihmisen normaalissa arjessa ole aikaa olla. Enkä kuulemma saisi vain olla, koska jään miettimään asioita liikaa.
Mietin koko ajan. Liikaa.
Viikko on täynnä menoja ja olen totaali väsynyt jo nyt. Huomenna ja torstaina ajatusten kertomista auttaville ihmisille ja viikonlopun vietän jossain muualla. LiikaaLiikaaLiikaa. Pää ei kestä. Ratsastamaankin pitäisi keretä ja varmaan nukkuakin. Stressaan. Sitäkin liikaa.
Tuntuu epätoivoiselta yritykseltä kirjoittaa järkevästi. Ajatukset vaihtelee koko ajan, enkä tiedä olenko iloinen vai surullinen. Molempia? En mitään? Olen pyöritellyt tuhmia asioita päässäni jo hetken. Ei jaksamisenkaan pidä olla näin vaikeaa.
Välillä olen jo tekemässä tyhmyyksiä, mutta joku on ottanut olkapäästä ja kieltänyt. Mietin moneen kertaan syyn ja seurauksen, ajattelematta asioita mitä esimerkiksi nyt pystyn ymmärtämään. Olen kuitenkin tyhjä, enkä koe maailmaa sen kauniimmaksi, vaikka yrittäisinkin.
En enää tiedä, olenko kuilun pohjalla vai puolivälissä. Jos olen puolivälissä niin nyt voisin irroittaa kuitenkin otteeni köydestä. Sanoa, että loput metrit olisivat olleet liian rankat. Kertoa, etten vain osaa olla muuta kuin kaivon pohjimmainen.
Milloin ikinä haluankaan kadota... voin kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti