täydellisyyttä

Yhdessä pienessä sekunnissa voi tapahtua monia asioita. Samalla kun muut ihmiset nukahtavat, minun mieleni heittää kuperkeikkaa. Tämä päivä oli muutenkin vuoristorataa. Samanlainen päivä kuin ne muutkin aikaisemmin. Yhtä tuskaa.

Minun piti saada soitto keskustelupaikastani tällä viikolla, mutta kukaan ei ole soittanut. Työntekijäni on lomalla ja oli sovittu, että tapaisin aikasempaa ihmistä. Minulle tutut kasvot tuovat turvaa. Alan kuitenkin olemaan varma, että kyseinen ihminen ei edes tahdo nähdä minua. Saatika jutella. Melkein itkin ajatellessani, että minut voi vain jättää pois pariksi viikoksi, vaikka joka viikkoinen tapaaminen olisi juuri hyvä.

Epäily kohdistuu myös muihin ihmisiin. Tahtooko kukaan oikeasti puhua minulle? Juttelun aiheeni ovat varmasti tylsiä ja jokapäiväisiä. Kukaan ei jaksaisi puhua kanssani, vaan vastataan väkisin. Minä puolestani yritän ehkä liikoja. Tuntuu, ettei takaisin tule mitään. Vaikka kyseessä onkin varmaan täydellisyyttä tavoitteleva minä.

Turvaudun jälleen tuhmiin ajatuksiin ja kipeänä kerkeän suunnittelemaan liikaa asioita. Pakkaan päivät täyteen tekemistä, vaikken edes jaksaisi ajatella sängystä nousua. Sovin ja sovin, kunnes tulen tipahtamaan nuoraltani ja putoamaan syvään onkaloon. Onkalo peruuttaa suunnitelmat. Se vie voimat ja ajattelukyvyn.

Pelkään tulevaa kuvaussessiota tutun pyynnöstä. Tuo on hehkuttanut minua miespuolisille kavereilleen, kuinka kaunis olen. Kissanainen. Hänen sanoin. Pelkään vain niin paljon, että mitä on vastassa. Olen viety, eikä elämääni mahdu enempää ihmisiä. En tahdo enempää ihmisiä ympärilleni.

Avaudun liian helposti asioistani. Koulussa puhuin toiselle työntekijöistä ongelmistani. Tuo ymmärsi, mutta pitävätkö ne mua nyt hulluna? Sekopäänä? Laiskana vain? Olen kuulemma liian syyllistävä itseäni kohtaan. Näen itseni pelkkänä kasana ei mitään. Tomua. Ihmisen hahmossa.

Tekstikin tuntuu sekavalta ajatussopalta. Mietin koko blogia, onko tässä mitään järkeä, vaikka tiedän kirjoittamisen auttavan. En osaa kirjoittaa päiväkirjaa. Enää. Ei synny runoja eikä kauniisti soljuvaa tekstiä. Töksäyttelen asioita ja yritän pitää itseni kasassa, vaikka viha on suurta itseäni kohtaa.

Tyhjyys on kaiken summa.

Ja silti mä en tiedä mitä tahdon.
Näin olen minä.
Vai olenko?