pelkotiloja

Mun ihmissuhteet on ollut vaikeita. Ne vähätkin ihmissuhteet mitä mulla ikinä on ollut ja mitkä luettelen kunnon suhteiksi. Aluksi kaikki on mahtavaa. Lopulta sä et enää tiiä mikä on sulle itselle parhaaksi. Milloin on oikea hetki sanoa heippa?

Jos elämä olis ruusuilla tanssimista niin ensimmäinen asia, jonka haluaisin pois tästä on riidat. Sanaharkat. Haukkumiset. Millä ikinä kutsutaankaan. Kuulemma "riidanhakuisena" ihmisenä, pelkään huutoa. Pelkään itkua ja raivoa. Pelkään, että asiat menevät väkivallaksi.

Mutta eniten pelkään, että mulle ei jää ympärille ketään.

Tänä keväänä paremmin ilmenneen diagnoosin myötä (joka ei kyllä vieläkään lue missään), musta tuntuu että kadotan yhä enemmän ihmisiä. Ne kaikkoavat, koska olen vaikea. Olen ailahtelevainen. Olen kehossa, jonka mieltä en osaa hallita.

Itken. Olen täysin palasina lattialla. Mun täytyisi keskittyä kouluun, mutta tiedän, että en pysty siihen täysin. Kaiken piti olla hyvin, enkä nyt enää tiedä, onko kesäni täysin hajalla. Mutta jos se menee rikki, niin saanhan minäkin rikkoutua enemmän? Rikkoutua näkymättömiin.

Elämäni ihminen, joka tuli puun takaa ja halasi.
Virtuaalisesti ensin.

Ajatukset pyörivät vain tämän asian ympärillä, enkä tiedä saanko mielenrauhaa tänä yönä. Tunnetiloja on riittänyt tänäänkin, vaikka perusololtani olen ollut hyvinkin sulkeutunut. Tyhjyys ei jätä rauhaan, mutta toisaalta tyhjyys saa minut menemään nukkumaan. Kenties nukahdan pohtimaan avaruudellisia asioita.

Koen kirjoittamisen juuri nyt kovin hankalaksi. En tiedä mitä kirjoittaisin, koska kaikki asiat heittävät kuperkeikkaa. Tahtoisin sanoa, että ei tässä mitään hätää kuitenkaan ole, mutten tiedä uskallanko luvata moista. Mitä jos..?

Olen uupunut. Väsymys saakoon vallan tällä kertaa.

tukahdutan tunteet

Pelkkää itkua ja ahdistusta koko alkanut viikko. Tämä päivä toi tullessaan iloisia hetkiä. Se toi paljon kehuja ja muistuttamista omasta osaamisestani. Lauseita, joissa käytettiin liikaa ylistäviä sanoja.

Omien tunnetilojen tajuaminen on hankalaa ja sanat takertuvat välillä kurkkuun. Asiaa tulisi, muttei ajatus pysy mukana kaikessa ja saatan änkyttää yhtäkkiä ihan toista asiaa. Tajuten sen vasta jälkeen päin. Omien sanojen oikeille paikoille laittaminen on myös tuskaa. Tuntuu, että jokainen asia suustani tai kirjoittamani täytyisi korjata. Oikolukea.

Jollen olisi tajuttoman tyhmä ja osaisin elää niin kuin muutkin, tämä päivä olisi varmasti ollut hieno. Se ei olisi sisältänyt itkua ja syyllistämistä. Eikä siihen olisi kuulunut myöskään pettymys ja viha. Totta puhuen, olisin voinut vaihtaa tämän siihen eiliseen ahdistukseen.

Laulan aamulla musiikin mukana, kun ajan autoa ja muistan sanat ulkoa melkein jokaiseen biisiin. Oma musiikki makunikin on omalla tavallansa outo. En kuuntele sellaista, mitä muut. En anna sen kuitenkaan häiritä. Kukaan ei onneksi kuule.

"Mun ote on irti
Nää ranteet on poikki
Hei miten mä jatkan tästä"

Yön tunnit katoaa pikku hiljaa ja yön ahdistus hiipii vierelle. Mun täytyisi nukkua, muttei väsymystä oo näkynyt täällä. Täytyy jaksaa kaksi päivää, vaikka huomaan taas vaipuvani epätoivoon. Koko elämä on yksi hirmumyrsky. Enkä mä pääse kellariin suojaan.

Tyhjyys pimpottaa ovikelloa ja päästän tuon sisään. Ei tervetullut vieras istahtaa sydämen päälle, jotta onttous tulisi vielä lujemmin esille. Koitan silti kirjoittaa, sillä nyt on taas hetki jolloin se tuntuu luontevalta. Vaikkakin sanat hukkuvat ja mietin pitkään miten kirjaimet saa kauniisti peräkanaa.

Olen toisaalta minä, toisaalta en tiedä kuka olen ja miksi olen tässä. Kyseenalaistan asioita ja niiden olemassa oloa. Pelkään koulun käytävillä katseita. Kouluruokailuun en ole mennyt. En pysty yksin suoriutumaan siitä, toisaalta mun pää virnuilee mulle ilkikurisesti siitä syystä. Juon vettä. Saatan kotona syödä jotain ja katsoa peiliin. Paha olo. Pelkään näyttäväni ulospäin tämän kaiken. Kaikki tietävät koulussa tilanteen, mutta mä en tahdo ulospäin olla niin heikko. Ja sitähän mä olen. Herkkä ja voimaton tekemään mitään.

Epävakaat kertovat helposti henkilökohtaisista asioistaan. Mä kuulun niihin, mutta samalla kadun kaikkea sanomaani. Olen tajunnut, että osun liian sopivasti jokaiseen lauseeseen epävakaasta. Olen impulsiivinen ja aiheutan suuresti harmia sillä. Mä joko vihaan tai rakastan ihmisiä. Pelkään yli kaiken hylkäämistä. Mun tyhjyys on pohjatonta ja mielialat vaihtelee päästä päähän päivän aikana ilman syytä. Kaiken päälle olen ahdistuksissa itseänsä vahingoittava. Viiltely ja kaiken pahan suunnitteleminen kuuluu muhun. Ja lause "epävakailla on suurempi riski tehdä itsemurha" saa mut miettimään, miksi joku on halunnut tuoda ilmi koko häiriön. Miksi musta on kirjoitettu niin suoraa tekstiä paperille?

Tuntuu, etten saa koskaan tähän kirjoitettua kaikkea. Mun tyhjyys vei kaiken mitä mun piti kirjoittaa. Olen ihan hukassa nyt... oonko ees todellinen? Oonks mä tässä?

Kylmiä väreitä.

Kirjaimien possujuna.

tuskallisen iloinen

Epätodellista oloa. Näkymätön olo. Turha. Oksettaa. Kivi vyöryy painamaan rintaa ja tuntuu epätoivoiselta. Kaikki romahtaa aina kuitenkin. Nytkin. Uudestaan. Ja uudestaan.

Miksei mua rakennettu kestämään tuulta? Jos joku kokisi samanlaista elämän tuskaa, ajattelisiko sekin näin? Mietin, ajattelenko monenkin ihmisen mielestä liian monimutkaisesti ja sen takia moni ei kanssani tahdo jutella. Olenko liian tylsä ollakseni seuraa kenellekään?

Ei huvita mikään. Itkeä tahtoisin ja huutaa tämän kamalan tukalan olon pois. Toivon herääväni iloisena, mutta en uskalla luottaa enää mihinkään. Miksi kaikesta on tullut näin vaikeaa? Mikään ei tunnu hyvältä. Ei ole tuntunut hetkeen.

Sitä tahtoo vain turruttaa ittensä tähän tuskaan. Vetää pää täyteen jotakin, mikä sekoittaa tuskan iloon. Miksi pitää kestää olotiloja joihin ei ole apua? On vain treenattava itseänsä. Mitä jos sitä tahtoisi kuitenkin vain hukkua pois?

Juttelukerrasta on liian monia päiviä, tunteja, viikkoja. Ei yhteydenottoja. Ei yhtäkään sanaa, että kyllä sä vielä jaksat. Tai vakuuttelua, että selviän hengissä vielä huomiseen. Viiltäminen kuulostaa liian houkuttelevalta ja tunnen jo melkein sen polttavan tunteen. Se raapii ranteita.

Ja rännistä tippuu vettä söpösti vesilammikkoon.

Olisi edes keijukainen. Pieni ja hentoinen. Kaunis ja söpö. Pahalta piilossa. Olisi hyvä ja ihmisille hyvää mieltä tuova olento. Ei huolta ja pettymystä tuova minä. Kyyneleitä ja oksennusta.

Milloin on hetki, jolloin ahdistuksissaan saa luovuttaa?

yli laidan

Pyöritän ajatuksia päässä eikä uni tule. En toisaalta ole väsynytkään. Turha ja toivoton olo. Kaikki tuntuu jokseenkin mitättömältä eikä kiinnostaisi herätä koskaan kun uneen pääsee. On helpompaa olla tiedottomassa tilassa.

Huokaisen syvään ja uppoudun jälleen johonkin omaan maailmaan, joka kantaa nimeä epätodellinen olo. Mietin mitä oikeasti tässä hetkessä tapahtuukaan ja olenko tässä edes. Leijunko jossakin tyhjyydessä? Tuntemattomassa?

Sanat tuntuu vierailta. Mikään ei loppupeleissä tunnu yhtikäs miltään. Sitä vain on ja toljottaa kattoa. Kääntää kylkeä ja toivoo unta joltakin osin. Toivottaa hyviä öitä muille ja miettii milloin itse nukahtaa. Nukahtaako edes.

Olen todella uupunut. En kaipaa seuraa. En kaipaa juuri mitään. Silti tahtoisin tehdä jotakin. Huominen on päivä jolloin ei ole mitään. Muut päivät ovat täynnä menoja.

Hukun.

ystäväni hevonen

Sulta viedään kaikki hienot ystävyyssuhteet. Sulle tarjotaan muita ystäviä liukuhihnalta, koska nekin ovat samaa lajia. Ne edustavat samaa nelijalkaiskansaa kuin ne hyvät ystävät. Mitä jos intohimo katoaa ystävyyssuhteiden myötä?

Olen henkeen ja vereen hevosihminen. Olen aina ollut ja tulen olemaan. Kantapään kautta opittujen kommellusten takia, koen, että mulla on kokemusta noista nelijalkaisista ihmeistä. Jokainen niistä on yksilö. Jokaisella on oma luonteensa.

Joskus ne luonteet kolahtaa. Ne jää kaivertamaan sun mieltä, kun ne talutetaan sun nenän edestä pois kokonaan. Ne ei enää tuukaan takaisin. Sä jäät yksin. Ilman sitä ystävää, joka tökkii sua olkapäähän kun istut sen vieressä.

Multa on viety jo kaksi hyvin läheistä ystävää. Ne on ollut mulle mun elämä ja auttanut mut yli suurista muureista. Ne on antanu suurta voimaa jatkaa koko tätä maailmaa eteenpäin. Ne on saanut mut itkemään, raivoamaan ja luovuttamaan, mutta myös nauramaan, iloitsemaan ja onnistumaan. Ja sitten... ne katoaa.

Yhtäkkiä ei olekaan enää mitään. Eilisen päivän hymy on vaihtunut kyyneliin ja ikävään. Hauskat hetket on talletettu muistoihin. Sä tekisit mitä vaan saadakses takaisin sen mitä sulla oli. Koska se ei ollut sulle vain eläin.

Se oli jotain paljon suurempaa.

Noista kahdesta kokemastani ihmeestä on jo tovi. Vieläkään en ole päässyt yli niistä karvaturvista, jotka seuras mua tarhassa juosten. Toinen osasi leikkiä hippaa, toinen osasi nousta seisomaan maasta, vaikka olin selässä. Ne oli mulle kultaakin kalliimpaa. Monia ihmisiäkin tärkeempiä.

Syy, miksi kirjoitan aiheesta, on se, että en saa enää samanlaista intohimoa harrastukseeni. Hevonen, jolla ratsastan, ei ole vienyt mun sydäntä. Jokainen eläin on söpö tavallansa, toisiin silti vain kiintyy enemmän. Mun elämä kaatui osittain, kun elämäni hevonen katosi elämästä yhtäkkiä. Se vietiin. Mut jätettiin yksin.

Eikä yksikään teistä... ei kukaan...

Voi ymmärtää surua ja ikävää, jota koen.

Se on ikuisesti mulle ystävä.
Palattiin me yhteen tai ei.

täydellisyyttä

Yhdessä pienessä sekunnissa voi tapahtua monia asioita. Samalla kun muut ihmiset nukahtavat, minun mieleni heittää kuperkeikkaa. Tämä päivä oli muutenkin vuoristorataa. Samanlainen päivä kuin ne muutkin aikaisemmin. Yhtä tuskaa.

Minun piti saada soitto keskustelupaikastani tällä viikolla, mutta kukaan ei ole soittanut. Työntekijäni on lomalla ja oli sovittu, että tapaisin aikasempaa ihmistä. Minulle tutut kasvot tuovat turvaa. Alan kuitenkin olemaan varma, että kyseinen ihminen ei edes tahdo nähdä minua. Saatika jutella. Melkein itkin ajatellessani, että minut voi vain jättää pois pariksi viikoksi, vaikka joka viikkoinen tapaaminen olisi juuri hyvä.

Epäily kohdistuu myös muihin ihmisiin. Tahtooko kukaan oikeasti puhua minulle? Juttelun aiheeni ovat varmasti tylsiä ja jokapäiväisiä. Kukaan ei jaksaisi puhua kanssani, vaan vastataan väkisin. Minä puolestani yritän ehkä liikoja. Tuntuu, ettei takaisin tule mitään. Vaikka kyseessä onkin varmaan täydellisyyttä tavoitteleva minä.

Turvaudun jälleen tuhmiin ajatuksiin ja kipeänä kerkeän suunnittelemaan liikaa asioita. Pakkaan päivät täyteen tekemistä, vaikken edes jaksaisi ajatella sängystä nousua. Sovin ja sovin, kunnes tulen tipahtamaan nuoraltani ja putoamaan syvään onkaloon. Onkalo peruuttaa suunnitelmat. Se vie voimat ja ajattelukyvyn.

Pelkään tulevaa kuvaussessiota tutun pyynnöstä. Tuo on hehkuttanut minua miespuolisille kavereilleen, kuinka kaunis olen. Kissanainen. Hänen sanoin. Pelkään vain niin paljon, että mitä on vastassa. Olen viety, eikä elämääni mahdu enempää ihmisiä. En tahdo enempää ihmisiä ympärilleni.

Avaudun liian helposti asioistani. Koulussa puhuin toiselle työntekijöistä ongelmistani. Tuo ymmärsi, mutta pitävätkö ne mua nyt hulluna? Sekopäänä? Laiskana vain? Olen kuulemma liian syyllistävä itseäni kohtaan. Näen itseni pelkkänä kasana ei mitään. Tomua. Ihmisen hahmossa.

Tekstikin tuntuu sekavalta ajatussopalta. Mietin koko blogia, onko tässä mitään järkeä, vaikka tiedän kirjoittamisen auttavan. En osaa kirjoittaa päiväkirjaa. Enää. Ei synny runoja eikä kauniisti soljuvaa tekstiä. Töksäyttelen asioita ja yritän pitää itseni kasassa, vaikka viha on suurta itseäni kohtaa.

Tyhjyys on kaiken summa.

Ja silti mä en tiedä mitä tahdon.
Näin olen minä.
Vai olenko?

päämäärättömyyttä

Olisipa kaikki niin yksinkertaista. Olisi se rutiini aina milloin mennä ja milloin tulla. Ei tarvitsisi ilmoitella tyhmiä poissaoloja. Tai hävetä kun astuu taas seuraavana päivänä kouluun hymyhuulilla. Toisaalta tarvitsen olemista, eikä ihmisen normaalissa arjessa ole aikaa olla. Enkä kuulemma saisi vain olla, koska jään miettimään asioita liikaa.

Mietin koko ajan. Liikaa.

Viikko on täynnä menoja ja olen totaali väsynyt jo nyt. Huomenna ja torstaina ajatusten kertomista auttaville ihmisille ja viikonlopun vietän jossain muualla. LiikaaLiikaaLiikaa. Pää ei kestä. Ratsastamaankin pitäisi keretä ja varmaan nukkuakin. Stressaan. Sitäkin liikaa.

Tuntuu epätoivoiselta yritykseltä kirjoittaa järkevästi. Ajatukset vaihtelee koko ajan, enkä tiedä olenko iloinen vai surullinen. Molempia? En mitään? Olen pyöritellyt tuhmia asioita päässäni jo hetken. Ei jaksamisenkaan pidä olla näin vaikeaa.

Välillä olen jo tekemässä tyhmyyksiä, mutta joku on ottanut olkapäästä ja kieltänyt. Mietin moneen kertaan syyn ja seurauksen, ajattelematta asioita mitä esimerkiksi nyt pystyn ymmärtämään. Olen kuitenkin tyhjä, enkä koe maailmaa sen kauniimmaksi, vaikka yrittäisinkin.

En enää tiedä, olenko kuilun pohjalla vai puolivälissä. Jos olen puolivälissä niin nyt voisin irroittaa kuitenkin otteeni köydestä. Sanoa, että loput metrit olisivat olleet liian rankat. Kertoa, etten vain osaa olla muuta kuin kaivon pohjimmainen.

Milloin ikinä haluankaan kadota... voin kadota.

kaikki sai alkunsa

Vanha tuttu. Bloggerin käyttäjä jo monen monta vuotta. En ole uusi kasvo ja varmasti moni tulee tunnistamaan kirjoitustyylistä, mutta yritetän silti karistaa tutut ihmiset pois. On vaikeaa olla oma itsensä. On vaikeaa olla sitä mitä on, jos toiset eivät tykkää siitä. Silloin on esitettävä. Kaivettava oma kuoppa ja suojata itseään. Silleen teinkin.

En osaa kirjoittaa itsestäni sen enempää, mutta onko se niin oleellistakaan? Kirjoittaminen on ihanaa ilman järjenhäivääkään ja sitä tämä varmasti tulee olemaan. Olen runoilija-tyyppiä, joten tekstit ovat usein kielikuvia täynnä. Näin minä purkaudun. Purkaudun pahoista oloista.

Ai mikä mua vaivaa? Itseni. Oma rakas vihollinen. Tai rakkaasta en enää tiedä. Diagnoosia ei vielä ole näytille laittaa, laitanko edes, en tiedä. Mielenterveysongelmien ohessa suoritan silti kouluani loppuun ja minun pitäisi valmistua piakkoin.. Jos vain mieli kestää. Olen tosi herkkä ja tunteellinen. Moni sanoo sympaattiseksi ja ujoksi. En omista monia kavereita, omistan pari hyvää ystävää.

En kirjoita arkipäiväisestä hömpötyksestä, kirjoitan syvällistä taidetta. Omistan monia eri tunteita, tunteettomankin, ja mieleni vaihtelee hyvin usein. Tahtoisin tuoda enemmän esille, miltä musta tuntuu aina päivän aikana. Epätoivoisesti koitan moista tehdä, mutta... Huonolla menestyksellä.

Olen oikeasti tosi huono näissä.. Liian arkinen teksti hermostuttaa mua, koska en koe saavani tähän mitään järkevää kasaan. Ehkä uusi alku on silti hyvä.

Josko kirjaimet osuisivatkin koloihinsa?