elämä on taakka

Miksi sitä menee ja sopii innostuneena kaikkea, kun ei sisimmässään sitä edes halua. Mä haluan kaatua ja kadota maailmasta. Mä haluan olla ja olla olematta. Kaikki on silti tosi hyvin. Eihän tässä voi mitään radikaalia tehdä kun on sovittuna menoja. Vai voisiko. Voisiko.

"Ehkä ne asiat on ne, jotka pitää sut hengissä".

Niin ne varmaan on. Ne inhottaa ja saa itseni kaatamaan kaiken niskaan. Sitä haluaa ajatella, että ensi viikolla vihdoin. Sitä haluaisi lyödä jotain lukkoo. Joka päivä pillerit vähenee. Eikä rahaa sada tilille, jotta voisi hakea lisää. En mä voi niitä toisen rahoilla hakea kuitenkaan. Ei pysty. Omatunto.

Tahdon koko ajan jotenkin sekaisin. Tänään vihdoin tein jotakin oikeasti järkevää ja tiedossa on tietysti menokas viikonloppu, koska lupauduin kaikkeen. On mukavaa kun ei hetkeen mieti niin kauhean tarkkaan tai nimenomaan miettii helvetin tarkkaan. Taluttaessani tänään hevosia sisään, pohdin vain sitä, miten ehkä ensi viikolla vasta voin vain olla.

Tahdon ja en tahdo olla täällä. Miksi ne ajatukset ovat koko ajan läsnä. Miksi ne ilmestyvät tyhjästä. Miksi tyhjyys ilmestyy tyhjästä. Katsahdan lumeen ja mietin samalla olenko edes tässä ja nyt. Olen hukassa, enkä tiedä enää mitä polkua kulkea. En vain jaksaisi olla tässä ja nyt, enkä huomenna tai ylihuomenna. Minulla on liian suuri taakka.

Se taakka on elämä.

Kaikki toitottavat, kuinka kaikesta selviää ja elämä vie eteenpäin. Kukaan ei tiedä mitä pohdin päivittäin. Kukaan ei tahdo tietää mitä mietin päivittäin. En halua satuttaa sinuakaan enempää. En vain kestä enää sitä tuskaa, jota koet. Koet kuitenkin, et voi väittää vastaan. Ja kun tänään pelasimme, mietin pienestä turhasta asiastakin, että etkö pidäkään minusta.

Ei tuollaisiin voi takertua. Ei sellaisiin kukaan takerru. Olen totaalisesti päästäni vialla. Viallinen.

Miksi sitä antaa olettaa ulospäin kaiken olevan hyvin. Miksei sitä vain tee sitä, minkä kokisi tähän hetkeen parhaaksi. Kun olisi kolmekin päivää poissa kuvioista, eiköhän asiat selviäisi. Ei tarvisi edes itse selvittää asioita. Se olisi jonkun muun homma. Se olisi täysin minulta pois.

Nukkuisin. Olisiko se edes sitä kolmea päivää.

Pelkään jos tuleekin vahinko. Jos oikeasti otan ja jätän. Pelkään mitä muille ihmisille tapahtuu. Miten kamalaa se muille ihmisille olisi. Miten se koskettaisi minua jokatapauksessa vähiten.

Kyynel vierähtää poskelleni ja haluaisin vain kadota silti. En edes enää tahdo tähän olooni halausta. Se ei kuitenkaan enää kokoaisi minua kasaan.

Tänään katsahdin poniani silmiin ja pidin otsaani sen otsaa vasten. Silmäni vetistyivät. Se on jotakin niin kaunista katseltavaa. Niin viaton yksilö, jolle kaikki käy. Kuinka se on riippuvainen minusta. Millaisen eläimen siitä olen tehnyt ja miten se toimii kanssani kauniisti yhteistyössä. Pyyhin naamaltani irtokarvoja.

Elämässäni on kamalasti hienoja asioita, mutta niiden ajatteleminen tuo mukanaan vain tyhjyyttä ja poissaoloa. Mistä se johtuu? Elänkö psykoosia?

Antaisit edes vastauksia. Ottaisit edes sen mitä tahdon.

Mieleni.

vedän, et vedä

Sä hymyilit täydellisesti ja uskoin et haaveet voi toteutua

Olin eilen ottamatta valkoisia pillereitä. Avasin jo paketin, mutta tiesin, että jos ottaisin ne, se olisi taas vähemmän myöhemmäksi. Toisaalta apteekin kautta voi aina käydä. Eikai sitä rajoitettu ole. Noissa. Mietin. Suljin paketin. Otin vain sen erivärisen.

Mieli heittää volttia kun on niin paljon tekemistä. On ahdistavaa tajuta, että tässä maailmassa on pysyttävä mukana. Sitä haluaisi hukuttaa itsensä. Sitä on innostunut. Samalla sitä tajuaa, että se on yksi viikko lisää. Yksi viikko... lisää.

Mikä mun ajatuksia vaivaa? Milloin asetelmasta tuli minä vastaan minun mieleni? Milloin kehoni on tasapainossa mielen ja fyysisen olemuksen kanssa? Miksi sitä suostuu asioihin, kun se tuo mukanaan ahdistusta? Mikä tämä on ja miksi tässä ollaan, miten tähän päädyttiin ja kuinka elämää hallitaan.

Katsahdan kelloon. Minua ei väsytä. Olen ollut hereillä kauan. Olen tehnyt vaikka ja mitä, eikä minua väsytä. Ei tunnu silti normaalilta. Silti tunnen sisälläni tyhjyyttä, poltan tupakan poissaolevana tästä maailmasta. Huomenna ei olisi mitään. Kyllähän sitä loppuviikoksi palautuu.

Miksi teen itselleni tästä tällaista. Onko se minä ja kuka minä olen jos tämä on minä. Alkoholiin on mukava hukuttaa ajatuksiaan. Sitä on avannut suutansa helpommin, mutta mitä todellisuus on. Soitin puheluita, voitin itseni. Ärsyynnyin. Puhun yli suuni. Vai puhunko.

Ylipirteän itsetuhoinen. Voiko sellainen olla ja mitä sekään on. Mitä mikään on ja miksi näin. Latelen kysymyksiä ilman kysymysmerkkejä, koska mikään asia ei ole edes kysymys. Sekaisin, seko, adhd. Elämä on kaksinaamaista.

Tai sitten elän kaksoiselämää.

Haluaisin huutaa. Puhallan tupakan savua taivasta kohti, enkä enää tiedä mitä edes toivon ja mikä on mikäkin ääni päässäni.

Voisitpa sanoa minulle jotakin asioihin. Voisipa joku kertoa miksi.

Onko normaalia ja mikä se normaali edelleenkään on. Sekoanko.

Jaksanko.

vedän, et vedä

vedän, et vedä

viiltäisimpä vielä syvemmälle

Kaadoin sen lakon siitä asiasta mistä ei puhuta ääneen. En enää kyennyt estämään itseäni ja tyhmiä ajatuksiani. Onneksi ne ovat niin onnettomia, että miltein hävettää sekin. Nolouden multihuipentuma. Yrittäisin edes. Liikaa liian paljon päälle. Yhtäkkiä. Toisaaltahan se oli virhe. Voisimpa tehdä vielä muutaman viivan lisää. Kuvittaa sillä elämäni kehooni ja toivoa, että solmut aukeaisivat itsestään.

Kaikelta on kadonnut se pohja. Kaikella on tarkoituksensa ja päivät lipuvat eteenpäin tajuten, että sitä pitäisi pian taas tietää asioita. Pitäisi osata ryhdistäytyä kun ei tähänkään voi jumittua. Yksi askel johonkin suuntaan. Jokaisessa suunnassa tuntuu vain olevan pettävä jää. Jää, josta ei tiedä milloin se rikkoutuu jalkojen alla.

Sitä ei pääse karkuun, etteikö pillerin pyörittämiselle olisi aihetta ja halua. Ne vähenevät päivä päivältä kun niitä syön, paitsi tänään kun taas ne kerran unohdin. Mutta jos ottaisi kaiken kerralla niin paranisiko kaikki yhdessä yössä. Ajatusleikkini on mustan viitan säestämää. Häpeän olla minä. Kun kysytään, oletko jo palannut töihin. Enhän minä voi valehdellakaan. Miten sitä kysymystä jo pelkääkään. Pitäisi palata töihin vain sen takia, että voisin taas olla normaali muiden ihmisten silmissä.

Olenhan minä. Minähän jo teen ja jaksan, vaikken nukukaan. Peilistä tuijottaa silti välillä ihminen, jota en tunnista omaksi itsekseni. Tunnen edelleen voittamattomia poissaolon tunteita. Tunteettomuutta. Epämääräistä outoutta. Ei tätä jaksa. Ei tälläistä pitäisi olla.

Haluaisin kovasti vain kysyä sinulta, mitä sinä ylipäätään minusta ajattelet. Haluaisin tietää kantasi kaikkeen ja vieläkin enempään. Tahtoisin vaipua käsivarsillesi ja tajuta, ettei minun tarvitse päättää mitään. Se hetki olisi silloin, kun nukkuisin liian sikeästi. Tai sitten silloin jos eksyisin avaamaan kaapin oven salaa.

Enkä jättäisi enää paperilappusta jälkeenpäin.

Enkä edes haluaisi että luet tätä. En edes saa ajatuksistani kiinni, kunhan yritän jonottaa sanoja riveiksi. Kyllähän minä täällä tahdon olla, mutta tahtoisin ulos siitä, mitä tämä ikinä onkaan. Se, että keskiviikkonakin kuulin moneen otteeseen, kuinka epävakaa ei ole sairaus vaan häiriö saa minut vähättelemään sitä mitä ikinä onkaan. Ei minun siis kuuluisi olla niin sekaisin ja avuton. Enhän minä ole sairas. Minähän vain olen.

Se, että kaikkien on helppo saada minut hymyilemään ja puhumaan erilaisista aiheista ei auta sitä tosiasiaa, että jokin on solmussa. Kun haluaisi vain purskahtaa itkuun nauraessaan katketakseen ihan vain sen takia, että tuntisi sen olotilan jälleen. Kun ei ole pohjalla, mutta ei tiedä missä se pohjakaan enää on.

Tahtoisin huutaa. Tahtoisin ihan mitä vain. Tahtoisin uskaltaa.

Mutta silti edelleen eniten tahdon jotain, mistä ei voi puhua ääneen.

Kadota.

siitä tästä ja tuosta

Jännitys, ahdistus ja pelko. Pohdintaa siitä, mitä uskaltaakaan kertoa. Onko ihminen sellainen, kelle uskaltaa avata pimeimmänkin puolensa. Uskaltaako sitä edes kerran katsoa silmiin. Nyhdän sormiani, hivelen housujeni kangasta miettien. Taas yksi kynnen vierusta aukeaa, hermostunut. Sitten se vain tulee. Sanat alkavat soljua suusta ja uskallan kertoa, että haluaisin näyttää kirjoittamani tekstin.

Tiesin, että se helpottaisi kaikista eniten oloani.

Ne kehut ja ihanat sanat saivat minulle vielä suuremman toivon kipinän jostakin, mitä en edes tiedä. Ainahan minua on kehuttu, mutta nuo kehut ovat välillä niin kiusaannuttavan hankalia ottaa vastaan. Mitä sitä sanoo. Hymyilen vain. Kiitän. Kuulen kehuja myös toisen blogini puolella, kuinka osaan kirjoittaa niin mielenkiintoisesti. Nautin siitä, että ihmiset jaksavat ja haluavat lukea niitä.

Tunteellisuus vain välillä katoaa niistä. Sitä kuitenkin rakastan omalla tavallani jakaa.

Kun pohdin nyt jälkikäteen sitä hetkeä kun istuin vihreällä tuolilla, mietin vain miksi joudun pian taas vaihtamaan ihmistä. Kun tuntui, että juuri tuolle on helppo puhua ja halua ymmärtää sitä mitä koen ja näen. Joskin pohdin myös sitä, että suurentelenko sittenkin asiaa epävakaasta jos se ei kerran ole mielen sairaus. Vähättelen sitä. Eihän minun pitäisi olla näin pohjalla kun en edes ole varsinaisesti sairas.

Olen vain vähän outo. Vaikea persoona. Itselleni.
Ja varmasti myös raskas muille ajoittain.

Eilen olin pitkästä aikaa ratsastamassa ja parempi puoliskoni kuvasi hauskoja hetkiä. Lopuksi päätin vielä tehdä uhkarohkeat ja nousin ponini pyllyn päälle seisomaan. Mion toki kuvatessa hetkeä. Olin onnesta soikeana, että hetki tallentui kuville. Tai niin kuvittelin niin kauan kuin laittelimme kuvia tietokoneelle, jotta näkisi ne ruudulta. Kuvia ei löytynyt. Sitä hetkeä ei löytynytkään enää mistään.

Se, miten asia lamaannutti ja veti harmistuksen päälle, oli sanoin kuvaamaton. Kävin mielessä läpi sen, miten olin tavallani vihainen poikaystävälleni siitä, että hänen muistikorttinsa vain on niin täynnä jo vanhoja kuvia joita hän ei halua poistaa ja jonka takia kuvat todennäköisesti jäivät taltioimatta. Samalla mietin, että en edes ole vihainen ihmiselle vaan tekniikalle, koska kyllähän nyt tuollainen oikea valokuvaaja huomaa jos kamera ei niitä kortille tallenna.

Ja sitten kuitenkin mietin sitä hetkeä kun nousin sinne seisomaan. Kuinka sen jälkeen jälleen halasin poniani ja kehuin kuinka ihana ja rakastettava yksilö se on. Kuinka se joutuu kestämään minun ihmeellisiä temppujani, eikä edes hätkähdä. Se antoi minun halata ja painoi päänsä kainalooni niin kuin me monesti teemme. Kuinka onnistunut ja onnellinen olin sillä hetkellä.

Nyt jälkikäteen mietin, miksi otin niin nokkiini, mutta samalla haluan antaa itselleni luvan olla harmistunut ja hiljainen. Minulla oli aihe siihen, enkä kuvittelekaan, että Mio ajattelisi minun olevan vihainen hänelle. Häntäkin harmitti ja yrittihän tuo kaikkensa löytääkseen kuvat. Kuvaisin harmistuksen hetkeä myös siihen, millainen olo minulla oli kun luit aikaisemman tekstini.

Olin harmissani, koska tiesin kuinka pimeää tekstiä se oli. Pohdin, ottaako kukaan tosissaan sitä mitä kirjoitan ja samalla pelkäsin, että kirjoitukseni johtaisi johonkin vakavempaan päätökseen. Kuten, etten olisikaan saanut palata kotiin. Kun kehuit kirjoitusta ja juttelimme siitä, koin suurta helpotusta ja yritin samalla antaa itselleni lupaa ajatella ja kirjoittaa niin. Kirjoitan, koska nautin siitä.

Siksi tästäkin tuli niin pitkä teksti. Ajatukseni eivät jotenkin ole täysin kasassa. On jotenkin kamalaa huomata, että alkuviikosta itkin ja olin täysin itsetuhoinen, mutta nyt olen taas vain ontto ja tyhjä. On poissaoleva olo ja herään välillä aina todellisuuteen siitä, että Mio tulee pian töistä kotiin ja se on oikeasti hän, joka sieltä tulee. Havahduin aamulla siihen, että oikeasti nukun meidän omassa kodissamme, mietin sitä, miten kaikki tuntuu välillä niin kaukaiselta ja itse ratsastaisi vain aalloilla jossakin merellä.

Viime yönä en nukkunut oikeastaan ollenkaan. Heti kun olen ottamatta Ketipinorin, en nuku. On masentavaa ajatella, ettei kykene nukkumaan ilman apua. Lääkkeiden ottaminenkin on ollut aamuisin todella haastavaa ja myönnän jättäneeni ne ottamatta ahdistuksen piikkiin. Nyt olen ottanut ne kolmena päivänä. Uskalsin jopa oikeasti nostaa sen Seroxatin siihen neljäänkymmeneen. En pystynyt sitä aikaisemmin tekemään.

Olen tässä, mutta olen jossakin muualla. Sitten taas kaadun mutapohjaan naamalleni ja kaikki alkaa alusta. Kuinka sitä silti miettii päivisin, että mitä jos viiltäisi. Mitä jos kuitenkin heräisi yöllä avaamaan lääkekaapin.

Se tuo turvaa. Tietää, että pakokeino on kuitenkin ihan tajuttoman lähellä.

sinulla olkoon oikeus tähän kehoon

Kun auringon valo on vain häikästys, eikä se tunnu hyvältä. Olisipa pimeää, voisi vain katsahtaa kelloon ja toivoa nukahtavansa. Toivoa, ettei sitä itkisi ja murenisi palasiin. Rakastaisi elämäänsä ja katsahtaisi valoon niin kuin kaikki muutkin tekevät. Näkevät valon ja onnen siitä, että vihdoin on mukavaa tehdä asioita. Löytää energiaa asioihin mihin ei löytänyt talven pimeydessä jaksamista.

Sulkee telkkarin, jotta voisi kuunnella hiljaisuutta. Katsahtaa kelloon ja toteaa, että vasta tunti. Laittoi pesukoneen päälle tajuten, että pitää ainakin tunti kestää vielä. Ei hanaa voi päälle jättää tai kosteita pyykkejä koneeseen jättää. Se olisi ilkeää sinulle.

Kirjoittaa asioita tietäen miten pahoilta ne muiden korvaan kuulostavat. Tajuten, että sitä satuttaa olemassa olollaan monia ihmisiä. Miettii, jospa sitä voisi vain sitten unohtua. Piirtyä pois muistikuvista. Kokemuksia, joita on jaettu, on ollut jakamassa joku muu. Haluaisi tarttua puhelimeen ja soittaa. Kysyä mitä äidillekin vain kuuluu. Jutella niitä näitä.

Mutta kyyneleet vain kostuttavat silmät eikä sitä pystyisi keskustelemaan. Tietäisi kuitenkin, että joku kuuntelisi. Tietää, että kenelle tahansa voi soittaa, eikä kukaan ottaisi pahakseen. Paitsi minä. Minusta on paha jakaa ajatuksiani, jotka ovat pelkkää mustaa muiden mukavuuksien keskellä. Pilata tunnelmia, jotka katkaisisi minun kyyneleeni. Itkuni, jota kukaan ei edes ymmärrä.

Kun rutistat oikein lujaa, tunnen kuinka rakastettu olen. Halaan sinua yhä lujempaa peläten, että katsahdan viimeisen kerran. Uppoan liian syvälle, eikä kukaan jaksa nostaa minua pinnalle. Hukun kyyneliini, joita ei vain tule tarpeeksi. Rakastan. Mutta en rakasta mitään muuta. En tahdo olla tai olla olematta. Tahdon olla tässä, mutta näen kaiken vääränä. Olen uppoutunut johonkin, mistä ei pääse noin vain pois.

Pelkään, että aika loppuu kesken. Pelkään menettäväni kaiken vain sen takia, että en juuri nyt jaksaisi. Olen kuollut sisältä. Olen hukannut kaiken sisältäni. Kun hermoni menevät liian helposti liian yksinkertaisiin asioihin. Kun kameraan tarttuminen ei ole mukavaa. Olisin tahtonut kuvata sen hetken eilen. Se oli kaunis. Mutta tuijotin vain kuinka teet sitä mistä pidät. Kyyneleet vierien poskille, koska en ole läsnä ja mukana vaikka haluaisin.

Pistät minut silti miettimään hienoja hetkiä. Saat minut nauramaan, vaikka en tahtoisi nauraakaan. Ja noiden hetkien aikana, mietin että toivottavasti tulet muistamaan minut tuollaisena. Positiivisena ja nauravaisena minänä. Iloisena. Silti tahtoisin edes vähän, etten olisi sinulle niin paljon. Jotta kädestä irti päästäminen olisi edes vähän helpompaa. Päästää irti ja olla näkymätön. Katsahtaa kuinka eläisit elämääsi ilman taakkaa minusta. Etkä ole ansainnut sellaista, mitä nyt on. Olen liian vähän.

Jos en olisi hyvä kiertelemään asioita, latoisin tähänkin vain lauseen, joka korvaisi kaikki nämä pitkät sanojen leikittelyt. Mutta en pysty. Se olisi liian raakaa ja raukkamaista. Olen lapsellinen ja taantunut teinivuosien angstiin. Miten rumalta sekin kuulostaa. Monen mielestä tämä on vain sellaista. Angstia. Kun viiltää itseänsä toivoen parempaa huomista. Kun hiukset peittävät punaiset, itkettyneet silmät. Kun haluaa vain nukkua päivien ohitse tajuamatta mitään.

Olla muiden armoilla, koska ei kykene itse päättämään mistään.

Samalla pelkää jos joku päättääkin jotain sellaista, mikä murskaisi minut vielä pahemmin. Pitäisi elää omaa elämäänsä ja tehdä omat valinnat miettimättä sen enempää. Mutta mitä jos omat valinnat ovat muiden mielestä vääriä? Haluaisin olla vastaamatta puhelimeen jos soitat. Olla ottanut jotakin, mitä ei olisi pitänyt ottaa ja hetken maata niin, ettei tuntisi yhtikäs mitään. Tajuaisi yhtään mistään mitään ja leijuisi vain tietämättä mitä tuleman pitää.

Kun kysyt miksi kaikkea aina pitäisi, en osaa vastata. Kaikki vain tuntuu siltä. Kun joka aamu pitää herätä. Pitää nousta ja pukea päälle. Pukea hymy huulille ja olla läsnä. Pitää syödä, juoda ja pitäisi ottaa lääkkeetkin, jotka nostavat ahdistustason vielä korkeammalle. Pitäisi tehdä päivän aikana jotakin, mitä sitä ikinä haluaisikaan tehdä. Pitää pitää yllä itseänsä. Illalla kuitenkin on se ihme, että ei pidä mennä nukkumaan. Sitä saa taas nukahtaa siihen tuskaan, että oli taas yksi pitäisi-päivä lisää.

Ja toivoo, että josko huomenna ei heräisikään niin pitäisi tunteella. Vaikka silti tietää, että herää. Siihen samaan kaavaan. Milloin kaikki loppuu. Silloin kun tekee siitä lopun?

Asuuko sisälläni jokin, mikä haluaa minut vain pois. Olenko ottanut luokseni asumaan jonkun, jota en halunnut koskaan takaisin, mutta se vain palasi sanoen, että on oikeus tulla takaisin tähän kehoon. Miksi juuri sinä näet sen kaiken sivusta. Miksi juuri sinun olkapäätäsi vasten vieritän kyyneliä pahasta olostani. Miksi pelkään, että katoat viereltäni, vaikka sanoisit minulle monta kertaa, ettet ole lähtemässä.

Pelkään. Pelkään. Pelkään. Minä itse olen pahin viholliseni ja pelkään sitä.

Voisipa sen vain veitsellä karkoittaa pois. Huuhtoa alas suihkussa. Nukkua muutamassa päivässä pahoihin uniin.

Sytytän neljännen tupakkani muistolleni.