vihavaara

Olen niin väsynyt. Olen henkisesti niin loppu. Liikaa päätettäviä ja ratkaisemattomia asioita. Pettymyksiä ja itkua. Tämä viikko ei mennyt niin kuin piti, eikä varmasti mikään jatkukaan sen paremmin.

Toisaalta osittain olen saanut selvitettyä yhden tilanteen kunnolla, kun uskalsin avata suutani. Äidin pienellä avustuksella, mutta kuitenkin. Ja jos asia ratkeaa niin, että minä "voitan", olen onnellisempi kuin vähään aikaan.

Se tuo mukanaan vain sen, että pitäisi löytää työpaikka.

Ensin tulee järjetön tyhjyys. Sitten kamalasti kysymyksiä ja lopulta tajuat yksittäisiä seikkoja. Olenko valmis oikeasti tähän? Jaksanko käydä töissä, vaikka tekisinkin osa-aikatyötä? Kelpaanko mihinkään edes töihin, koska en ole täysin kunnossa? Löytyykö sellaista paikkaa, mikä ei ahdistaisi niin jumalattoman paljon?

Sitten jos pääsen jonnekin, mun elämästä tulee katoomaan se aika, että näkisin poikaystävääni. Jos työ on tyylillä ma-ti-pe, ei ole mitään mahdollisuutta käydä reilun sadan kilometrin päässä. Ja ihan kun 'käyminen' olisi jotenkin kaiken korvaavaa.

Tajuatteko? Olen loppu. Tälläinen tuskailu ja paska repii mut rikki. En jaksa miettiä. Ei voisi edes kiinnostaa enää koko paska.

Tämä koko järjestelmä elää on ihan järjetön. Kun ei saa elää. Kun sä käytät sun elämän vain johkin paskaduuniin. Ei käy. Turhaan kukaan tarjoo mulle kaupan kassaa työksi. En yksinkertaisesti pysty toimimaan niin lähellä ihmisiä. Tajuaako kukaan, että kävisin sielä sen viikon iloisena ja sitten romahdan?

Olen täynnä suurta vihaa. Raivoan. Itken. Mulla ei ole eikä tule rahaa. Mä olen kirjaimellisesti rahaton. Ja kohta myös aivoton, koska en kestä tälläistä. Haluaisin elää. Ymmärrättekö ELÄÄ tätä elämää, enkä juosta oravanpyörässä.

Tahdon punaisen mökin ja perunamaan. Tahdon elää rauhassa ja yksinäni. Tahdon voida kävellä ulkona alasti, ilman, että naapuri näkee jo olohuoneen ikkunasta mitä teen.

Sitten ne tulee ja sanoo:
Tee töitä sen eteen.

Milläs teet? Ota ja tule näyttämään, miten teet töitä kun mikä tahansa päivä voi alkaa sillä, että taistelet ittes sängystä. Kun sä mietit, että miten sä voisit poistua hetkeksi tästä hullunmyllystä. Leikittelet ajatuksilla, mitä jos... Kun jokainen paha sana satuttaa sua enemmän kuin mikään. Kun sä pelkäät ihmisiä ja niiden katseita. Kun sä mietit, kuinka rumalta näytät muiden joukossa.

Ja sitten sä sanot mulle, että se on tätä elämää.

Sekö? Mietitkö itse usein, kuinka tappaisit ittes nopeasti? Pohditko, miksi ylipäänsä elät tätä elämää? Mietitkö, miksi teit niin ja näin, eikä sun mieli jätä sua rauhaan?

Mä elän niin syvällä ja henkisesti, etten pysty nousemaan muiden tasolle ilman, että joku auttaa. Toisaalta, tahdonko oikeasti olla kuin kuka tahansa muukin. Ainoa asia, mistä puhutaan, on työ. Työkaverit. Työajat. Työpaikka.

Mun toinen osapuoli on kaukana. Me ei olla nähty kuukauteen. Meille tulee kohta vuosi yhdessä ja me ei olla nähty. Kuukauteen. Me ollaan oltu videopuhelussa kerran koko aikana. Ja kaikki mitä ilmeisimmin tahtoo viedä multa senkin.

"Miksette muuta yhteen?", on kuultu lause. Jos kaikki olisi niin yksinkertaista niin miksei me oltaisi sitä jo tehty? Tässä on niin suuria aukkoja, että kukaan ei ymmärrä niitä. Eikä kukaan tajua varmasti edes, miten tämä koko homma toimii näin.

Onnellisena voin sanoa, että mä tiedän, ettei meidän suhde lopu johonkin näinkin tyhmään asiaan. Me ollaan jotain, mitä muut ei näe. Me ollaan niitä, jotka tajuaa miten valheessa ja rutiinissa ihmiset elävät. Ja unohtavat elää.

Ketään en syytä, vaikka kenties joku voisi lukea niinkin. Puran itseäni. Ja niin kuin sanoin; olen vihainen. Olen sekaisin, enkä tiedä polkua, jonne kääntyä. En jaksa edes oikolukea tätä. Toivottavasti osasin kirjoittaa suht sujuvalla suomen kielellä.

Kyseenalaistan itseni ja muut. Kyseenalaistan maapallon ja olemassa olon.

Ja mä uskallan edes kirjoittaa sen.

Uskallan myös myöntää, että saatan katua tätä. Sen verran vihaisena kirjoitan. Tämä vaan ei enää ole uutta. En enää ihmettele itsessäni mitään. Odotan päivää, kun kaikki napsahtaa. Kun kaikki miettivät, miksi se noin romahti. Miksi se vain yhtäkkiä katosi.

Painostakaa. Painostakaa vähän lisää.

Mä en vain enää jaksa.

pohjattomuutta

Olen väsyneempi kuin hetkeen. Tahtoisin nukkua päivien ohi, tajuamatta mitä ympärillä tapahtuu. Tuntuu liialta, vaikka mitään ei ole. Ahdistus kasvaa, eikä millekään löydy järkevää selitystä. En jaksa tehdä mitään. Pienikin asia saa voimat vietyä.

Hoitokontaktini tuntui viimein ymmärtävän minua. Häpeä oli suuri mennä paikalle, mutta jälkeenpäin ajateltuna; onneksi menin. Asiat tuntuivat olevan siltä osin käsitelty. Iso kivi tipahti olkapäiltä. Ehkä se vei voimat.. kamala stressaaminen työntekijästä loppui.

Kiinnostus on nollan alapuolella. Olen luvannut mennä kuvaamaan hevosia huomenna, joten jostain on kaivettava hymy huulille. Tiedän, että lähteminen on vaikeinta ja kun lähden, viihdyn kuitenkin. On vain helpompaa olla tekemättä mitään.

Tahtoisin itkeä, mutten pysty itkemään.

Kaipaan jotakin, mutten tiedä mitä. Olen miettinyt parisuhdettani mitä oudoummilta kanteilta, enkä päässyt mihinkään tulokseen. Häpeän sanoa, etten jaksaisi matkustaa poikaystäväni luokse nyt tai viikonloppuna. Todennäköisesti en sitä teekkään, mutta kuka tietää..

Ajatukset poukkoilevat päässäni. Eikä näillä sanoilla tunnu olevan minkään sortin merkitystä. Purkaannun, mutta en koe juuri nyt tätä oikeaksi tavaksi. Nyt tuntuisi oikealta kaikki väärä. Kaikki se, mikä mitä ilmeisimmin luetellaan "teinien angstaamiseksi". Tuo sanojen hirveys saa itseni kananlihalle.

Loukkaavaa.

Nukkumiseen on syynä myös se, että saisin itseni pois jääkaapilta. On ällöttävää katsoa itseään peilistä tämän näköisenä. Mottaan itseäni turpaan joka kerta kun näen peilistä jalkani, vatsani ja olemattomat solisluut. Juhlat saavat itkuherkän vihaamaan itseään lisää, sillä mikään mekko, paita tai housut eivät sovi ylleni. Kyselen muilta näytänkö hyvältä, saaden myöntyviä vastauksia, mutta tahtoisin silti repiä hiukset päästäni.

Kun ei rumasta voi saada nättiä. Saatika kaunista.

Ei kaikille suotu enkelin kroppaa tai nuken kasvoja.

En ole mitenkään oman mieleni mukainen. En sisältä enkä ulkoa. En edes tiedä kuka mahdan olla ja mihin olen matkalla. Olen vain. Puolen vuoden päähän en pysty katsomaan. Näin hetkittäin tunnen vain niin suuren vetovoiman lopettaa tämä koko leikkiminen. Olen epätoivoinen. Toisella hetkellä taas en.

Mutta pakko myöntää.

Hymyssä suinkin pystyy miettimään pohjattomia kuiluja.

ihmisten edessä

Naurettavaa itkemistä ihmisten ilmoilla. Itkuherkkä päivä, mitä harrastan aika ajoin. Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja jaksavat kuunnella. Niin suuri onneksi.

Olen ollut ristiriitaisissa ajatuksissa ja ajatellut vielä vain kaikkien muiden mielipiteitä. En omista omaa mieltä, enkä tiedä mitä tunnen. En koe omaavani jämäkkyyttä sanoa omaa näkökantaa tai edes sitä mitä haluan. Koska en tiedä mitä haluan. Ei ole sellaista asiaa, että "pikkuinen pöllö haluaa tehdä näin". On vain ajatus siitä, mitä muut ajattelevat ja haluaisivat.

Mielialat on pysyneet aika hyvin kurissa. Ainoa vain, että en näytä tunteita enää kenellekään, koska en tiedä miten pitäisi tuntea. Vaikka nauran, olen ja jaksan, sisällä ei ole mitään. Sekasorto, joka saa pään sekaisin kun se saa vallan ajatuksissa.

Elän muiden takia ja muille. Elän muiden mielipiteillä ja sanomisilla, mutten kestä silti jyrkkiä sanoja tai pahoja lauseita. Menen rikki. Kuin tiputtaisi posliinisen maljakon lattialle. Se menee sirpaleiksi. Ja vähän niin kuin kuolee. Jos on tarpeeksi rikki, kuolee sisältä, vaikka ulkoa olisi täysin ehjä.

Niinhän ne jotkin maljakot tippuu. Pysyvät ehjänä, mutta saavat sisäisiä halkeamia.

Ajatus juoksee, mutta tämä on kirjoittamisen tarkoitus. Yritän toistaa sitä itselleni ja myös sitä, että mulla on oikeus kirjoittaa juuri mitä haluan, miten päin tahansa.

Motivaatio nousee lenkkeilyyn ja sen kunnolliseen aloittamiseen. Olisi mahtavaa saada purkaa oloa niin, jos se siis toimii. Ehkä, ehkä ei. Uskon toimivan. Tai ainakin tahdon uskoa. En siltikään usko mahtavaan tulevaisuuteen, koska romahdan aina. En tiedä, tahdonko apua tai ansaitsenko edes sitä. Enkä myöskään osaa sanoa, onko mun helpompi olla nyt.

On. Mutta loppupeleissä, kuinka moni asia onkaan muuttunut?

Se, että muut ihmiset näkevät iloisen minän.
Sen kaiken päältä, mitä ei kerrota monelle.

jatkumo

Ei sitä ihan heti sisäistä, että sinne kouluun ei enää koskaan tarvitse mennä. Se niin tutuksi tullut rakennus on nyt osa mun historiaa, paikka josta jatkoin elämääni eteenpäin. Pakko myöntää, että ei sitä ilman pieniä kyyneliä lähdetty minnekään. Sain jopa lahjan, koska olen erityinen oppilas ja opettajan kanssa on ollut niin lämpimät välit.

Pyysivät jopa kirjoittamaan kuulumisia. Oli jokseenkin ihanaa kuulla, että ihmisiä kiinnostaa mihin suuntaan tästä. Ainoa ongelma on, ettei mulla ole mitään suuntaa mihin lähteä. En oikeastaan jaksa ajatella eteenpäin. Se tuntuu harmaalta. Usvaiselta. Eikä sen salaisuuksia pysty arvaamaan.

Mitä ilmeisimmin alkaa näyttämään siltä, että rakas harrastuskin jää taakse. Ei kiinnosta, koska ei ole sitä ystävää siinä vieressä. Olen heittänyt hanskat tiskiin. Kaiketikin on vain aika hävittää se kaikki, mitä on ostanut ja aloittaa vain aikuismainen työelämä.

Joka päivä kahdeksan tuntia mietit, kuinka paskaa on käydä vain töissä. Kaksi päivää viikosta käytät oleiluun, joka loppupeleissä on vain siivoamista, kotiaskareita ja ehkä jokin elokuva. Maanantaina taas aloitetaan se työviikko. Ollaan niin hiton iloisia, että käydään töissä.

Ja sitten olen minä, joka ei kykene sellaiseen.

Mähän olen totaalisen terve tekemään mitä vain. Ei mulla ole ongelmia, olen itse itselleni vain ongelma. Laiskuri. Työtön. Minun pitäisi ymmärtää itseni täysin, elää yhtäkkiä ihan mahtavaa elämää kehoni kanssa, jota vihaan suuresti. Minun pitäisi vain oppia, että mielialat heittelevät miten sattuu, eikä niitä voi kontroloida.

En tarvitse apua. Minulle vain voi saarnata raha-asioista ja itsenäistymisestä, koska mullehan kuuluu normaalia arkielämää. Se, että olen tehnyt kamalasti töitä viimeiset pari viikkoa, ovat silkkaa pakko jaksaa -ajattelua. Koska niin oletetaan. Ei tunteitaan saa näyttää tässä pahassa maailmassa.

Edes ihmiselle, jolle ehkä kenties pitäisi pystyä.

Olen kaiketikin luuseri. Mitä ilmeisimmin. En ikinä pääse ristiriitaisuuksista. En koskaan. En ikinä pysty enää puhumaan tunteista, koska ne täytyy työntää vain pois. Miettiä vain niitä töitä. Rahaa. Ei ole elämää.

Enpä tiedä. Kai vain valitan nyttekin tässä.

Alan uskoa vain siihen, että tässä sitä vain ollaan ja kuollaan pois.
Elämä on aivan sama.

Ja se on aivan sama, jatkanko sitä.

hämärän heinikko

Jos osaisin, kirjoittaisin kaiken mitä mielessäni on, mutta en osaa. Enkä liiemmin saa kiinni ajatuksistani. Olen ajelihtinut, yrittänyt olla itkemättä ja hukannut itseäni lisää. Joku päivä ehkä saan kuulla, tuleeko uutta työntekijää.. se millainen hän on, on mysteeri. Pelottava sellainen.

Olen ollut myöskin huono puhumaan muille ihmisille. En yksinkertaisesti jaksa kysellä muiden kuulumisia.. ehkä joku ymmärtää, joku ei. En vain jaksa kiinnostua. Olen loppu suoralla koulussa, torstaina lähden karkuun tätä maailmaa hetkeksi ainakin. Suuntaan turvalliseen halaukseen.

Ehkä mielialat ovat tasaantuneet, mutta tyhjyys ja tunnottomuus napsahtaa monesti päälle. Se tulee ihan puskista, enkä uskalla kellekään koskaan siitä sanoa. Ei kai mikään ulospäin näy. Nämä kulissit on niin korkeat.

Toivon kirjoittavani joku päivä ajatuksieni kanssa. Kenties nytkin on tapahtunut vain liikaa ja olen vain niin keskittynyt kouluun. Halusin vain kertoa olemassa oloni.

Vaikka haahuilenkin hämärässä heinikossa.