Olen niin väsynyt. Olen henkisesti niin loppu. Liikaa päätettäviä ja ratkaisemattomia asioita. Pettymyksiä ja itkua. Tämä viikko ei mennyt niin kuin piti, eikä varmasti mikään jatkukaan sen paremmin.
Toisaalta osittain olen saanut selvitettyä yhden tilanteen kunnolla, kun uskalsin avata suutani. Äidin pienellä avustuksella, mutta kuitenkin. Ja jos asia ratkeaa niin, että minä "voitan", olen onnellisempi kuin vähään aikaan.
Se tuo mukanaan vain sen, että pitäisi löytää työpaikka.
Ensin tulee järjetön tyhjyys. Sitten kamalasti kysymyksiä ja lopulta tajuat yksittäisiä seikkoja. Olenko valmis oikeasti tähän? Jaksanko käydä töissä, vaikka tekisinkin osa-aikatyötä? Kelpaanko mihinkään edes töihin, koska en ole täysin kunnossa? Löytyykö sellaista paikkaa, mikä ei ahdistaisi niin jumalattoman paljon?
Sitten jos pääsen jonnekin, mun elämästä tulee katoomaan se aika, että näkisin poikaystävääni. Jos työ on tyylillä ma-ti-pe, ei ole mitään mahdollisuutta käydä reilun sadan kilometrin päässä. Ja ihan kun 'käyminen' olisi jotenkin kaiken korvaavaa.
Tajuatteko? Olen loppu. Tälläinen tuskailu ja paska repii mut rikki. En jaksa miettiä. Ei voisi edes kiinnostaa enää koko paska.
Tämä koko järjestelmä elää on ihan järjetön. Kun ei saa elää. Kun sä käytät sun elämän vain johkin paskaduuniin. Ei käy. Turhaan kukaan tarjoo mulle kaupan kassaa työksi. En yksinkertaisesti pysty toimimaan niin lähellä ihmisiä. Tajuaako kukaan, että kävisin sielä sen viikon iloisena ja sitten romahdan?
Olen täynnä suurta vihaa. Raivoan. Itken. Mulla ei ole eikä tule rahaa. Mä olen kirjaimellisesti rahaton. Ja kohta myös aivoton, koska en kestä tälläistä. Haluaisin elää. Ymmärrättekö ELÄÄ tätä elämää, enkä juosta oravanpyörässä.
Tahdon punaisen mökin ja perunamaan. Tahdon elää rauhassa ja yksinäni. Tahdon voida kävellä ulkona alasti, ilman, että naapuri näkee jo olohuoneen ikkunasta mitä teen.
Sitten ne tulee ja sanoo:
Tee töitä sen eteen.
Milläs teet? Ota ja tule näyttämään, miten teet töitä kun mikä tahansa päivä voi alkaa sillä, että taistelet ittes sängystä. Kun sä mietit, että miten sä voisit poistua hetkeksi tästä hullunmyllystä. Leikittelet ajatuksilla, mitä jos... Kun jokainen paha sana satuttaa sua enemmän kuin mikään. Kun sä pelkäät ihmisiä ja niiden katseita. Kun sä mietit, kuinka rumalta näytät muiden joukossa.
Ja sitten sä sanot mulle, että se on tätä elämää.
Sekö? Mietitkö itse usein, kuinka tappaisit ittes nopeasti? Pohditko, miksi ylipäänsä elät tätä elämää? Mietitkö, miksi teit niin ja näin, eikä sun mieli jätä sua rauhaan?
Mä elän niin syvällä ja henkisesti, etten pysty nousemaan muiden tasolle ilman, että joku auttaa. Toisaalta, tahdonko oikeasti olla kuin kuka tahansa muukin. Ainoa asia, mistä puhutaan, on työ. Työkaverit. Työajat. Työpaikka.
Mun toinen osapuoli on kaukana. Me ei olla nähty kuukauteen. Meille tulee kohta vuosi yhdessä ja me ei olla nähty. Kuukauteen. Me ollaan oltu videopuhelussa kerran koko aikana. Ja kaikki mitä ilmeisimmin tahtoo viedä multa senkin.
"Miksette muuta yhteen?", on kuultu lause. Jos kaikki olisi niin yksinkertaista niin miksei me oltaisi sitä jo tehty? Tässä on niin suuria aukkoja, että kukaan ei ymmärrä niitä. Eikä kukaan tajua varmasti edes, miten tämä koko homma toimii näin.
Onnellisena voin sanoa, että mä tiedän, ettei meidän suhde lopu johonkin näinkin tyhmään asiaan. Me ollaan jotain, mitä muut ei näe. Me ollaan niitä, jotka tajuaa miten valheessa ja rutiinissa ihmiset elävät. Ja unohtavat elää.
Ketään en syytä, vaikka kenties joku voisi lukea niinkin. Puran itseäni. Ja niin kuin sanoin; olen vihainen. Olen sekaisin, enkä tiedä polkua, jonne kääntyä. En jaksa edes oikolukea tätä. Toivottavasti osasin kirjoittaa suht sujuvalla suomen kielellä.
Kyseenalaistan itseni ja muut. Kyseenalaistan maapallon ja olemassa olon.
Ja mä uskallan edes kirjoittaa sen.
Uskallan myös myöntää, että saatan katua tätä. Sen verran vihaisena kirjoitan. Tämä vaan ei enää ole uutta. En enää ihmettele itsessäni mitään. Odotan päivää, kun kaikki napsahtaa. Kun kaikki miettivät, miksi se noin romahti. Miksi se vain yhtäkkiä katosi.
Painostakaa. Painostakaa vähän lisää.
Mä en vain enää jaksa.
voi tää teksti tuntuu ihan siltä kuin mä olisin kirjoittanut tän. onneksi kirjoitit. mä en osaa kirjoittaa tällaisista asioista niin kuin sä osaat, mutta ihan täsmälleen samat ajatukset on mullakin. mä en edes ymmärrä, miten voi tuntua tältä? miks kaiken pitää olla niin helvetin vaikeeta, miks ei jaksa nousta ylös.. ja toi "Mä elän niin syvällä ja henkisesti, etten pysty nousemaan muiden tasolle ilman, että joku auttaa." on niin.. vaikeeta. mä tunnistan tossa kyseisessä lauseessa itseni niin hyvin. sen, että elää niin syvällä omassa maailmassaan, eikä pysty olemaan "normaali" tai "niin kuin kaikki muut on". kaikesta vaikeempaa tekee just toi työjuttu, raha-asiat ja sellaset. mua pelottaa ihan helvetisti se, että mun pitää joskus mennä töihin. mäkään ei pysty olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, tai ainakaan missään kaupan kassalla, se on liian lähellä. mut mä yritän jotenkin psyykata itteeni siihen. takaraivossa jyskyttää, että se on turhaa enkä mä koskaan pysty elämään normaalisti, tai edes käydä töissä.. ugh.
VastaaPoistamuista, ettei sun tartte polttaa ittees loppuun. mä haluun aina uskoo siihen, että asiat kääntyy vielä paremmaks, vaikka olis kuinka pohjalla. kohta helpottaa, pitää vaan jaksaa taistella. mä tiiän, ettei jaksais. mä oikeesti ymmärrän. mut koita pitää ittestäs huolta ♥ halaus ja paljon voimia!
Et tajuukaan kuinka sait mut ilon valtaan ku laitoit tän kommentin <3 odotin, että joku voisi sanoa tähän jotain.. edes pientä kokemusta itse. Kiitos siitä..
PoistaMutta tosiaan.. kaikki tuntuu vaan ihan epäselvältä ja oudolta. Suurin kysymys on juuri tuo "miten voi tuntua tältä?". Jotenkin tuntuu, että tällänen tunne on jo niin pohjaa, että tää kaatuu koko homma vaan tälläseen.. on ihan epätoivoinen olo. Totaalinen kaaos.
Mä olen tässä kattonut työpaikkoja ja aina puhunut ja ajatellut, että joo kyl toi työ ois jees ja kyl mä jaksan.. motivoidun tulevasta.. sitten mä menen katsomaan nettiin niitä töitä, että vois vaikka hakea.. siinä vaiheessa muhun hiipii se, että ei.. en mä oikeesti pysty. En kykene. Enkä edes tiiä mistä moinen tulee. Ja miksi.
Kävin tänään te-toimistossa mutta ei se auttanut. Ei kukaan auttanut mua.. eli kai mä sit seuraavaks meen kelaan käymään ja kysymään kuntoutustuen juttui tms. tää tuntuu vaan niin paskalta ja epätietoselta. Epävarmuutta ilmassa.
Blöää.. sekavaa mutta halusin vain ilmentää, että ihanaa kun sä oikeesti ymmärrät. Merkkaa mulle niin paljon, että joku tietää mitä tunneryöppyjä tälläisessä tilanteessa elää. Ja tahdon uskoa kanssa, että tää selviää ja asiat korjaantuu.. se vaan, että juuri sillä pahimmalla hetkellä ei mieti sitä..
Kiitos vielä kerran <3 halaus takaisin ja isoja jaksamisia sinnekin <3
miten tää meneekään näin, vastasin mun blogiin, mutta vastaan nyt vielä tähän! :D paitsi että taisin unohtaa loputkin ajatukset.. no, lue mun blogista se kommentti! anteeks kauhee sähläys :D
Poistamutta kiitos, kiitos itsellesi! ja halaus ja jaksamisia takaisin! ♥
Ihana ulkoasu tällä sun blogillas. :> En tunne sua, mutta löysin tänne sattumalta ja ajattelin kommentoida. Jos juttuseuraa kaipaat, niin saa tulla juttelemaan. Musta on mukava vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia ihmisten kanssa.
VastaaPoistaMä olen aikoinaan ollut täysin loppuun palanut ja sillä oli tuhoisat seuraukset. En todellakaan toivo sulle samaa, joten sanon samaa kuin edellinen kommentoija: älä polta itseäsi loppuun. <3 On varmasti hermoja raastavaa tuo, ettet oo poikaystävääsi nähnyt kuukauteen. Vaikuttaa mielialaankin. :( Muistan kun oli ex-säädön kanssa välimatkaa satoja kilometrejä ja kun ei nähty, niin kyllä siinä oli mieli matalalla. No mutta joka tapauksessa uskon, että asiat järjestyy sun elämässä tavalla tai toisella, kunhan ei luovuta. :) Toivottavasti en kuulosta ilkeältä tai rasittavalta.
Voi ei, kiitos kehuista! Ihana kuulla, että joku tykkää :) <3 ja kyllä juttuseura kelpaa! Mä koen vain olevani niin rasittava ihminen kun oon näin stressaavassa tilanteessa, mutta enköhän mä ota vastaan tämän tarjouksen ;)
PoistaTahdon myös uskoa, että selviää. Luovuttaminen tuntuu vaan niin helpolta.. paremmalta. Itkettää vain ja saan myös muilta sitten pahoja sanoja kun itse olen niin maassa ja huudan ja raivoan.. en koe saavani ymmärrystä keltään muulta kuin poikaystävältä, joka epätoivoisesti yrittää selvittää munkin asioita omiensa rinnalla. Asiaa ei auta, ettei mulla ole keskustelukontaktia mun hoitavaan sairaanhoitajaan moneen viikkoon.. vasta heinäkuun toisella viikolla. Hermoja raastavaa sekin.
Tämä on yhtä helvettiä. Onks pakko jos ei oikeesti enää kykene mihinkään?
Poltan itseni loppuun tällä. Tää jos joku vie mut johkin mis pippurikaan ei enää kasva.
Mutta aivan ihanaa saada uusia ihmisiä tänne lukemaan :) mulle merkkaa niin paljon, että näitä mun tekstejä edes jaksaa kukaan kahlata läpi. Mä kuitenkin palaan sun kanssa asiaan todennäköisesti pian! :)
Kiitos tuhannesti! <3 sait mulle kyllä hymyn huulille! Rasittavaa tai ilkeää en kommentistasi löytänyt, etsin mutta en silti löytänyt :D