jatkumo

Ei sitä ihan heti sisäistä, että sinne kouluun ei enää koskaan tarvitse mennä. Se niin tutuksi tullut rakennus on nyt osa mun historiaa, paikka josta jatkoin elämääni eteenpäin. Pakko myöntää, että ei sitä ilman pieniä kyyneliä lähdetty minnekään. Sain jopa lahjan, koska olen erityinen oppilas ja opettajan kanssa on ollut niin lämpimät välit.

Pyysivät jopa kirjoittamaan kuulumisia. Oli jokseenkin ihanaa kuulla, että ihmisiä kiinnostaa mihin suuntaan tästä. Ainoa ongelma on, ettei mulla ole mitään suuntaa mihin lähteä. En oikeastaan jaksa ajatella eteenpäin. Se tuntuu harmaalta. Usvaiselta. Eikä sen salaisuuksia pysty arvaamaan.

Mitä ilmeisimmin alkaa näyttämään siltä, että rakas harrastuskin jää taakse. Ei kiinnosta, koska ei ole sitä ystävää siinä vieressä. Olen heittänyt hanskat tiskiin. Kaiketikin on vain aika hävittää se kaikki, mitä on ostanut ja aloittaa vain aikuismainen työelämä.

Joka päivä kahdeksan tuntia mietit, kuinka paskaa on käydä vain töissä. Kaksi päivää viikosta käytät oleiluun, joka loppupeleissä on vain siivoamista, kotiaskareita ja ehkä jokin elokuva. Maanantaina taas aloitetaan se työviikko. Ollaan niin hiton iloisia, että käydään töissä.

Ja sitten olen minä, joka ei kykene sellaiseen.

Mähän olen totaalisen terve tekemään mitä vain. Ei mulla ole ongelmia, olen itse itselleni vain ongelma. Laiskuri. Työtön. Minun pitäisi ymmärtää itseni täysin, elää yhtäkkiä ihan mahtavaa elämää kehoni kanssa, jota vihaan suuresti. Minun pitäisi vain oppia, että mielialat heittelevät miten sattuu, eikä niitä voi kontroloida.

En tarvitse apua. Minulle vain voi saarnata raha-asioista ja itsenäistymisestä, koska mullehan kuuluu normaalia arkielämää. Se, että olen tehnyt kamalasti töitä viimeiset pari viikkoa, ovat silkkaa pakko jaksaa -ajattelua. Koska niin oletetaan. Ei tunteitaan saa näyttää tässä pahassa maailmassa.

Edes ihmiselle, jolle ehkä kenties pitäisi pystyä.

Olen kaiketikin luuseri. Mitä ilmeisimmin. En ikinä pääse ristiriitaisuuksista. En koskaan. En ikinä pysty enää puhumaan tunteista, koska ne täytyy työntää vain pois. Miettiä vain niitä töitä. Rahaa. Ei ole elämää.

Enpä tiedä. Kai vain valitan nyttekin tässä.

Alan uskoa vain siihen, että tässä sitä vain ollaan ja kuollaan pois.
Elämä on aivan sama.

Ja se on aivan sama, jatkanko sitä.