Ihmiset saavat sinut tuntemaan vihaa, syyllisyyttä, turhamaisuutta ja listaa voi jatkaa. Mielessäni luettelen niitä positiivisia asioita ja totean, etten jaksa kirjoittaa niitä. Tämän hetkinen olo on tyhjä. Pelokas.
Itsensä satuttaminen houkuttaa liikaa.
On houkuttanut jo pitkään.
On ihmisiä, jotka arvostavat, mutta tuntuu, että suurin osa haluaa painaa minut syvimpään kuoppaan. Olla huomaamatta ahdistusta ja kaikkia tunteitani. Minulla ei ole sellaisia. Minun täytyy olla kaikki, mutta samalla ei yhtikäs mitään.
Turhake, jonka voi heittää nurkkaan.
Häpeä on ollut osa elämääni aina. Nolostun helposti, punastun sitäkin helpommin. Tunnen itseni liian helposti mitättömäksi. Pienet lauseet satuttavat, eivätkä ihmiset ymmärrä herkkyyttäni. En näytä mitään. En saa näyttää yhtikäs mitään. Minun täytyy kuunnella muita.
Ajatus sekoilee ja tahtoisin, että teksti ilmestyisi kuin ajatus tähän ruudulle. Sain ahdistuskohtauksen, joka tuli liian voimakkaana. Vapisin. En pysty käsittelemään muiden asioita kuolemaan liittyen. Taistelen itse niitä vastaan. Taistelen edelleen ajatuksia "minua ei enää pitänyt olla" vastaan.
Toisinaan sitä pohtii, miksi ikinä jatkoi.
Nyt olen rauhallinen. Sydän hakkaa ja väsymys kolkuttaa, mutten koe olevani kimpaantunut. Kenties töksäyttelen muille rumia lauseita. Neuvon liikaa tai ymmärrän väärin. En koe pystyväni auttamaan. Voin kuunnella, mutten pysty kuuntelemaan huutoa ja raivoa. Ja vaikkei se sitä oikeasti olisi, koen sen niin.
Tunnevammainen.
Tänään on ollut liikaa. Koko viikkona on ollut liikaa kaikkea. En ole kerennyt kirjoittamaan. Tämä on kuitenkin henkireikä. Tämä on se mitä haluan tehdä. Luki tämän joku tai ei.
Jos sekavuudesta saisi mitalin niin voittaisin varmasti pokaalin.
Ja jos tyhjyys olisi jokin muu tunne niin mikä se olisi?
Kun en minä tiedä tunteistani. Kun kaiken kokeminen on väärin joltain osin. Vihaisena pitää olla neutraali. Silti pitää sanoa mielipiteensä. Täytyy oppia tuntemaan.
Mutta miten oppia tuntemaan kun ei saa tuntea mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti