risteyksestä väärään suuntaan

Olen mustavalkoisesti ajatteleva. Itseäni syyttelevä. Muita syyttelevä.

 

Näin minulle kerrottiin, sanottiin, todettiin. Ihmisten sanomisia täytyy ottaa neutraalisti. Ei saa välittää. Kaikki ei tarkoita pahaa, siksi neutraali asenne. Mutta tarkoittaako mikään hyvääkään jos pahakaan ei ole paha? Itkin. Murruin ja itkin asioita. Saaden kuulla siitä, kuinka minä ajattelen niin väärin.

 

Olen aina niin väärässä.

 

Olen turhautunut siihen mitä olen. Kun mitä ilmeisimmin teen aina väärin. Ajattelen väärin, toimin väärin, sanon väärin. Olen väärin. Luulin, että saisin purettua asioita, mutta sain kolminkertaiset paineet. En usko enää itse itseäni. Olen ulospäin varmasti joku muu kuin luulen olevani. Oma minäkuva hämärtyy hämärtymistään.

 

Mitä saa tuntea ja mitä ei?

 

Ei saa syytellä, ei saa ajatella joko tai -ajattelulla, ei saa olla vihainen.. Loputtomiinko ei vain saa mitään? Ja sitten sanotaan, että ehkä sulla on vähän tunnevajautta. Mistä sitä 'tunnetta' sitten saa kun mitään ei saa tuntea? Ostamalla supermarketista? Enpä usko.

 

Miksei voida antaa kuvaa siitä, millainen mun tilanne oikeasti on? Ensin lykätään käteen epävakaan persoonallisuuden paperit, luen ne ja mietin osuiko kohdalle. Kyllä, kyllä osui. Kysyessäni uudestaan diagnoosiani, olen keskivaikean masennuksen kourissa, vaihdellen vakavaan. Miksi? Mitä tämä on ja mikä mua vaivaa? Kaikki ja ei mikään. Älkää pelotelko jos ette tiedä.

 

Saan ahdistuskohtauksia, raivonpuuskia ja itkukohtauksia. Tunteet heittää tänäänkin laidasta laitaan ja ne vain kysyvät, onko lääke vaikuttanut. En tiedä. Kun ette tekään tiedä. En osaa ottaa ohjia omiin käsiin. En vielä, mutta kukaan ei tällä hetkellä ohjaa. Kukaan ei ole sellainen kelle voisi puhua asioista, saaden niihin jotakin vastakaikua.

 

Minun hevosvankkurit putoavat kohta rotkoon.

 

Käyn koulussa, joten edelleenkin kaikki on täydellistä. Elämä on ihanaa, kun on koulu ja asioita hoidettavana. Tämähän on kuin pilvenhattaralla hyppisi. En minä kaipaa apua. En minä edes ansaitse apua, koska olen väärässä. Tiesittekö, ettei herkkä ihminen saa olla herkkä? Ei saa olla liian herkkä. Minkä minä voin sille, että synnyin näin herkäksi?

 

Miten auttaa itseään jos kukaan ei anna ohjeita mihin suuntaan mennä?

 

Pyörryttää, mutta samalla olen vihainen, surullinen, itkuinen, ahdistunut, kylmissäni ja niin epäonnistunut. Aikaisemmat lauseet hukassa olemisesta ovat kaukana tästä. Nyt olen todellisesti hukannut itseni, oman ihmisarvoni. En jaksa enää yrittää edes puhua. En pysty enää puhumaan siitä, miltä tuntuu. Kun miltään ei saa tuntua ja kaikki sanomani on syytöstä, mustavalkoista tai yksinkertaisesti vain väärin.

 

Jos voisin, heittäisin ajatukseni tähän kokonaan. Puoliksi kirjoitin raivoissani, ehkä sen huomaa. En halua muuttaa tekstiä kauniiksi. Tässä tulee esille vain se kuinka mielialat muuttuvat. En saa mitenkään tähän sitä tunnetta purettua mitä haluaisin. En haluaisi vaikuttaa vihaiselta. Enkä liioin itserakkaalta tai siltä, että tahtoisin epävakaa-sanan diagnooseihin. En.

 

Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät tämän olevan todellinen sekamelska.

Tahtoisin, että joku näkisi pinnan alle.

 

Ja miten omahoitajani tulkitsee minut ja sanomiseni.

 

Ottaisi vankkurien ohjat käsiinsä.