Ja siinä sä vain istut. Katselet hauskoja kuvia, muttet tunne mitään. Se tyhjyys on vienyt sun ajatukset. Se on karkoittanut kaiken järkevyyden. Pienen hetken jälkeen mietit, miksi tunnet tyhjyyttä. Etkä sä tiedä. Kun se olo vain tuli. Vaikka sä selasit hauskoja kuvia, hymyilit.
Sä et vain tiedä. Kun ei sillä tyhjyydellä ole oikein nimeä.
Olen monesti miettinyt omaa tyhjyys-oloani. Pohdin usein, tajuaako kukaan miltä se tuntuu, kuinka poissaoleva voi olla tai miksi se ylipäätänsä tulee. Kaikki sanovat sen olevan tunnevajautta, mutta jos se tulee yllättäen? Tiedostamatta. Alitajunnasta. Mistä lie...
Yritän monesti selittää ihmisille, miltä tuntuu olla tuntematta, mutta vaikka moni sanoo tajuavansa, en usko heitä. Toiset toisaalta ymmärtävät, mutteivat tahdo ymmärtää tarpeeksi. Ja sitten on se ammatti-ihminen, jolle en pysty edes kertomaan.
Kun en mä nyt vain luota.
Äiti toteaa, että pitäisikö tuon jälleen yrittää vaihtaa henkilöä, jolle puhun. En minä tiedä. Ehkä. Toisaalta, onko sillä mitään merkitystä. Mielialat heittelevät edelleen, eikä kukaan kuitenkaan halua yrittää ymmärtää näin vaikeaa ihmistä. Enhän minä itsekään tajua itseäni.
Tajuton väsymys iskee kesken tämän kirjoittamisen. Se kadottaa koko ajatuksen juoksun. Mietin pitkään, onko tässäkään mitään järkeä. Kirjoittaa. En tule ymmärtämään itseäni yhtään sen enempää ja jollen itse ymmärrä, miten muut voisivat?
Olen ehkä edelleen turhautunut. Oikeastaan, en osaa laittaa tunteitani enää mihinkään kategoriaan. Muuta kuin se tyhjyys.
Se loputtoman tunne.
Tunne ei mistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti