hukattu vuorenhuippu

Joinakin päivinä sitä tuntuu olevan ihan eri ihminen. On itsevarma ja iloinen olo. Tuntuu silti siltä, että olen vain liian itserakas. En minä voi olla sellainen. Ei se ikinä tule menemään niin.

Ja tälläiset päivät väsyttävät enemmän.

Kaiketi ihmiset luulevat minun olevan niin onnellinen. Se on kasvattanut muurin ympärille, jota en saa enää murtaa. On väärin olla liian iloinen, muttei omista asioistaan voi puhua enää. Se on itsekkyyttä.

Hukkasin itseni, kun riisuin takkini naulakkoon.
Olen vain poissaoleva.

Mutta vuorenhuipulta onkin helppo vieriä alas.
Raskasta on vain tehdä se joka päivä.

Kun sinne ylös on kiivettävä.

Ehkä olisin voinut tiivistää kaiken vain siihen, että mielialat heittävät.
Ne vievät mukanaan.

Ne vievät kaiken ja antavat tyhjyyden.

pohdintojen mutapohja

Ja siinä sä vain istut. Katselet hauskoja kuvia, muttet tunne mitään. Se tyhjyys on vienyt sun ajatukset. Se on karkoittanut kaiken järkevyyden. Pienen hetken jälkeen mietit, miksi tunnet tyhjyyttä. Etkä sä tiedä. Kun se olo vain tuli. Vaikka sä selasit hauskoja kuvia, hymyilit.

Sä et vain tiedä. Kun ei sillä tyhjyydellä ole oikein nimeä.

Olen monesti miettinyt omaa tyhjyys-oloani. Pohdin usein, tajuaako kukaan miltä se tuntuu, kuinka poissaoleva voi olla tai miksi se ylipäätänsä tulee. Kaikki sanovat sen olevan tunnevajautta, mutta jos se tulee yllättäen? Tiedostamatta. Alitajunnasta. Mistä lie...

Yritän monesti selittää ihmisille, miltä tuntuu olla tuntematta, mutta vaikka moni sanoo tajuavansa, en usko heitä. Toiset toisaalta ymmärtävät, mutteivat tahdo ymmärtää tarpeeksi. Ja sitten on se ammatti-ihminen, jolle en pysty edes kertomaan.

Kun en mä nyt vain luota.

Äiti toteaa, että pitäisikö tuon jälleen yrittää vaihtaa henkilöä, jolle puhun. En minä tiedä. Ehkä. Toisaalta, onko sillä mitään merkitystä. Mielialat heittelevät edelleen, eikä kukaan kuitenkaan halua yrittää ymmärtää näin vaikeaa ihmistä. Enhän minä itsekään tajua itseäni.

Tajuton väsymys iskee kesken tämän kirjoittamisen. Se kadottaa koko ajatuksen juoksun. Mietin pitkään, onko tässäkään mitään järkeä. Kirjoittaa. En tule ymmärtämään itseäni yhtään sen enempää ja jollen itse ymmärrä, miten muut voisivat?

Olen ehkä edelleen turhautunut. Oikeastaan, en osaa laittaa tunteitani enää mihinkään kategoriaan. Muuta kuin se tyhjyys.

Se loputtoman tunne.

Tunne ei mistään.

risteyksestä väärään suuntaan

Olen mustavalkoisesti ajatteleva. Itseäni syyttelevä. Muita syyttelevä.

 

Näin minulle kerrottiin, sanottiin, todettiin. Ihmisten sanomisia täytyy ottaa neutraalisti. Ei saa välittää. Kaikki ei tarkoita pahaa, siksi neutraali asenne. Mutta tarkoittaako mikään hyvääkään jos pahakaan ei ole paha? Itkin. Murruin ja itkin asioita. Saaden kuulla siitä, kuinka minä ajattelen niin väärin.

 

Olen aina niin väärässä.

 

Olen turhautunut siihen mitä olen. Kun mitä ilmeisimmin teen aina väärin. Ajattelen väärin, toimin väärin, sanon väärin. Olen väärin. Luulin, että saisin purettua asioita, mutta sain kolminkertaiset paineet. En usko enää itse itseäni. Olen ulospäin varmasti joku muu kuin luulen olevani. Oma minäkuva hämärtyy hämärtymistään.

 

Mitä saa tuntea ja mitä ei?

 

Ei saa syytellä, ei saa ajatella joko tai -ajattelulla, ei saa olla vihainen.. Loputtomiinko ei vain saa mitään? Ja sitten sanotaan, että ehkä sulla on vähän tunnevajautta. Mistä sitä 'tunnetta' sitten saa kun mitään ei saa tuntea? Ostamalla supermarketista? Enpä usko.

 

Miksei voida antaa kuvaa siitä, millainen mun tilanne oikeasti on? Ensin lykätään käteen epävakaan persoonallisuuden paperit, luen ne ja mietin osuiko kohdalle. Kyllä, kyllä osui. Kysyessäni uudestaan diagnoosiani, olen keskivaikean masennuksen kourissa, vaihdellen vakavaan. Miksi? Mitä tämä on ja mikä mua vaivaa? Kaikki ja ei mikään. Älkää pelotelko jos ette tiedä.

 

Saan ahdistuskohtauksia, raivonpuuskia ja itkukohtauksia. Tunteet heittää tänäänkin laidasta laitaan ja ne vain kysyvät, onko lääke vaikuttanut. En tiedä. Kun ette tekään tiedä. En osaa ottaa ohjia omiin käsiin. En vielä, mutta kukaan ei tällä hetkellä ohjaa. Kukaan ei ole sellainen kelle voisi puhua asioista, saaden niihin jotakin vastakaikua.

 

Minun hevosvankkurit putoavat kohta rotkoon.

 

Käyn koulussa, joten edelleenkin kaikki on täydellistä. Elämä on ihanaa, kun on koulu ja asioita hoidettavana. Tämähän on kuin pilvenhattaralla hyppisi. En minä kaipaa apua. En minä edes ansaitse apua, koska olen väärässä. Tiesittekö, ettei herkkä ihminen saa olla herkkä? Ei saa olla liian herkkä. Minkä minä voin sille, että synnyin näin herkäksi?

 

Miten auttaa itseään jos kukaan ei anna ohjeita mihin suuntaan mennä?

 

Pyörryttää, mutta samalla olen vihainen, surullinen, itkuinen, ahdistunut, kylmissäni ja niin epäonnistunut. Aikaisemmat lauseet hukassa olemisesta ovat kaukana tästä. Nyt olen todellisesti hukannut itseni, oman ihmisarvoni. En jaksa enää yrittää edes puhua. En pysty enää puhumaan siitä, miltä tuntuu. Kun miltään ei saa tuntua ja kaikki sanomani on syytöstä, mustavalkoista tai yksinkertaisesti vain väärin.

 

Jos voisin, heittäisin ajatukseni tähän kokonaan. Puoliksi kirjoitin raivoissani, ehkä sen huomaa. En halua muuttaa tekstiä kauniiksi. Tässä tulee esille vain se kuinka mielialat muuttuvat. En saa mitenkään tähän sitä tunnetta purettua mitä haluaisin. En haluaisi vaikuttaa vihaiselta. Enkä liioin itserakkaalta tai siltä, että tahtoisin epävakaa-sanan diagnooseihin. En.

 

Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät tämän olevan todellinen sekamelska.

Tahtoisin, että joku näkisi pinnan alle.

 

Ja miten omahoitajani tulkitsee minut ja sanomiseni.

 

Ottaisi vankkurien ohjat käsiinsä.

taitamaton sielu

Kyllä, olen todella väsynyt ja turhautunut tähän. Pari viikkoa ja koulu on pois, mutta ei, ei se ole niin yksinkertaista. Eikä kaksinkertaistakaan. Hommia ei ole, tai on, mutta teen ihan toisenlaisia asioita kuin pitäisi. Ei jaksaisi enää. Haluaisin olla avuksi, saada tunnit kulumaan muutenkin kuin maalaamalla.

Ei musta taiteilijaa saa tekemälläkään.

Aamulla ahdisti suuresti. Olin jo melkein lähtemättä, koska mikään ei tuntunut hyvältä. Yksikään paita ei sopinut. Housut olivat rumat päälläni, eikä peilikuva hymyillyt. Kirosin. Haukuin itseni maanrakoon.

Saatanan läski, ottaisit itteäs niskasta kiinni.
Eikai vaatteet näytäkään hyvältä, kun oot tollanen iso mursu.

En jaksaisi nähdä ihmisiä. En haluaisi jutella tai kuunnella ketään. Kasvotusten. Itkuherkkyys ja suunnaton stressaaminen. Liikaa asioita. Liikaa. Ja toiset toteaa tylysti, elämä on. Kun ei sen pitäisi olla.

Kun eihän sen enää pitänyt ollakaan.

Huomenna on positiivista se, että menen ratsastamaan tätä ehkä tulevaa poniani. Toisaalta olen luovuttanut jo, että sitä edes saisin. Mulle vain nauretaan, että mieti nyt vielä vähän. Kyllä mä tiedän mitä oon tekemässä. Antamassa kodin elämäni eläinystävälle.

Muut ihmiset pitävät minua aina kakkosena. Minun mielipiteeni ovat toisarvoisia eikä minun asioitani oteta tosissaan. Olen vain kiltti pieni viisi vuotias. Ole neutraali, älä tunne. En tunnekaan. Enkä edes halua enää tuntea.

Kun ei niillä tunteillakaan ole mitään väliä muille.

On turhaa puhua ihmisille pahasta olostaan. Kukaan ei käsitä eikä ketään kiinnosta. Minut voi sivuuttaa. Olenhan vain minä. Minulle voi mumista, hymähdellä ja nyökätä. Enhän minä kaipaakaan sanoja. Olen todella pettynyt. Pettynyt ihmisiin. Kukaan ei halua auttaa, eikä kukaan ota tosissaan, vaikka toteaisinkin tekeväni jotain. Kun ei sillä ole väliä.

Lopulta mietin, tahdonko edes apua yhtikäs mihinkään. Mihin tarvitsen apua ja miksi tarvitsisin apua. Itse tässä on kuitenkin selvittävä. Ja ainoa apu mitä ikinä voi saada on se, että käy koulua. Käy lisää koulua. Hae töitä. Ole normaali.

Ole niin vitun normaali.
Mutta esittäminen riittää.
Esirippu nouskoon jälleen.
Näytelmä on alkanut.

Muistan taas elävästi lauseen joka ei katoa.
Tapa sitten ittes.
Ja kaiken jälkeen, pitäisi silti olla minä.

Olen todennut, että hiljaa oleminen on parempi vaihtoehto edelleen. Kukaan ei loputtomiin jaksa minua ja tiedän sen. Mutta kenenkään on turha odottaa, että enää koskaan tulisin kertomaan kaikkea. Se ei enää onnistu. Tulkoon järkytyksenä lopulta, tulkoon huolena.

Olkoon.

En minäkään loputtomiin jaksa kaikista välittää.
Kun takaisin ei tule muuta kuin naurahduksia, ympäripyöreitä toteamuksia ja suuttumusta.

Olen loppu. Ainoa vaihtoehto on enää pitää itsensä kasassa.
En kestä muiden huolia, uhkauksia itsemurhasta tai riita-asioita.

Kun mun sanoilla ei silti loppupeleissä ole merkitystä.

Ja se on nähty.

tunne tunteesta tunne

Ihmiset saavat sinut tuntemaan vihaa, syyllisyyttä, turhamaisuutta ja listaa voi jatkaa. Mielessäni luettelen niitä positiivisia asioita ja totean, etten jaksa kirjoittaa niitä. Tämän hetkinen olo on tyhjä. Pelokas.

Itsensä satuttaminen houkuttaa liikaa.
On houkuttanut jo pitkään.

On ihmisiä, jotka arvostavat, mutta tuntuu, että suurin osa haluaa painaa minut syvimpään kuoppaan. Olla huomaamatta ahdistusta ja kaikkia tunteitani. Minulla ei ole sellaisia. Minun täytyy olla kaikki, mutta samalla ei yhtikäs mitään.

Turhake, jonka voi heittää nurkkaan.

Häpeä on ollut osa elämääni aina. Nolostun helposti, punastun sitäkin helpommin. Tunnen itseni liian helposti mitättömäksi. Pienet lauseet satuttavat, eivätkä ihmiset ymmärrä herkkyyttäni. En näytä mitään. En saa näyttää yhtikäs mitään. Minun täytyy kuunnella muita.

Ajatus sekoilee ja tahtoisin, että teksti ilmestyisi kuin ajatus tähän ruudulle. Sain ahdistuskohtauksen, joka tuli liian voimakkaana. Vapisin. En pysty käsittelemään muiden asioita kuolemaan liittyen. Taistelen itse niitä vastaan. Taistelen edelleen ajatuksia "minua ei enää pitänyt olla" vastaan.

Toisinaan sitä pohtii, miksi ikinä jatkoi.

Nyt olen rauhallinen. Sydän hakkaa ja väsymys kolkuttaa, mutten koe olevani kimpaantunut. Kenties töksäyttelen muille rumia lauseita. Neuvon liikaa tai ymmärrän väärin. En koe pystyväni auttamaan. Voin kuunnella, mutten pysty kuuntelemaan huutoa ja raivoa. Ja vaikkei se sitä oikeasti olisi, koen sen niin.

Tunnevammainen.

Tänään on ollut liikaa. Koko viikkona on ollut liikaa kaikkea. En ole kerennyt kirjoittamaan. Tämä on kuitenkin henkireikä. Tämä on se mitä haluan tehdä. Luki tämän joku tai ei.

Jos sekavuudesta saisi mitalin niin voittaisin varmasti pokaalin.

Ja jos tyhjyys olisi jokin muu tunne niin mikä se olisi?

Kun en minä tiedä tunteistani. Kun kaiken kokeminen on väärin joltain osin. Vihaisena pitää olla neutraali. Silti pitää sanoa mielipiteensä. Täytyy oppia tuntemaan.

Mutta miten oppia tuntemaan kun ei saa tuntea mitään?

sumupilvessä

Sata lasissa. Satakakskyt lasissa. Auton vauhti kiihtyy moottoritien kiihdytyskaistalla. Vilkku. Tunge muiden ihmisten joukkoon. Aja niin kuin muutkin ajavat. Huomioi liikenne. Tarkkaile. Ohita hitaat kulkuneuvot. Pääse määränpäähän.

Totea, että selvisit jälleen yhdestä reissusta.

Voisin analysoida ensimmäisen kappaleen, mutta jätän sen tekemättä. Ymmärtäköön se, joka ymmärtää ajatusmaailmaani. Sitä kuinka kaikki vilisee ohitse niin nopeasti, ettet kerkeä räpäyttää silmiä. KiireKiireKiire. Toiset toteavat, että miksi niin kiire valmiissa maailmassa. Valmis maailma?

Enpä ole kuullut, että täällä valmista koskaan olisi.

Olen itkenyt enemmän kuin parissa viikossa yhteensä. Enhän minä ole itkenytkään pitkään aikaan. Huudan. Vihaan kaikkia. Kukaan ei ymmärrä. Ihmiset pitävät minua supertyyppinä. Ihmeenä, joka muistaa ja kykenee kaikkeen. Ihmisenä, jolla on aikaa tehdä vain muiden asioita. Negatiivisia sanoja minun haluamisista. Minun toiveista.

Lytätkää hiukan lisää.
Kyllähän minä kestän.

Ei anneta mahdollisuutta sille, että saisi viettää laatuaikaa loppuviikko. Koska meillä on koira. En pysty tuomaan tärkeää ihmistä koskaan kotikonnuille, koska koira. Kukaan ei tahdo meitä mihinkään. Koska koira. Tuo henkilö jumittuu kaupunkiin, vaikka minä voisin tarjota maaseutua...

Mutta hei, teillä on perheenjäsenenä koira.

Olen täynnä ihmisiä. Olen täynnä sanoja, joiden pitäisi lohduttaa. Olen jo yli äyräiden täynnä ongelmia, miettimisiä, huolia ja itkua. Olen täynnä vihaa, pettymystä ja syyttelyä. Olen enemmän kuin täynnä.

Kaksi ja puoli minää lisäksi, kiitos.

Jos tilanne ei olisi näin pakottava, nollaisin itseni. Vaikka toisaalta, onko moisella väliä kun minähän kestän kaikki sanat. Olen kestänyt ennenkin, kestän nytkin. Kyynel. PakkoPakkoPakko jaksaa. Lauantaihin.

Tahdon pois. Ei kukaan jaksa olla pelkän paineen alla. Muiden arvosteltava, tyhmänä pidettävänä. Minua ei enää edes väsytä. Itken. Olen totaali sekaisin. Lauantaina en varmastikaan tajua, kuinka viikko edes meni. Tämä on sumua, jonka läpi kuljen silmät kiinni. En tahdo edes avata silmiäni.

Eikä autossakaan ole sumuvaloja.

maalarina kuolema

Joskus mulle sanottiin, että pitää osata sanoa ei. Niinkin yksinkertainen sana on tuonut elämään suuria mutkia. Ei sitä vain pysty yhtäkkiä olla suostumatta johonkin. Kaikki täytyy haalia itselleen. Aina kun suustani on kuultu sana ei, maailma on heittänyt kuperkeikkaa.

Joten miksi vaivautuisin?

Tälle viikolle on yksi, kaksi... seitsemän asiaa, jotka pitäisi hoitaa kuuteen päivään. Ja koulu jää koko viikoksi. Joku päivä mulle vielä sanotaan, että ei tarttee tänne tulla. Melkein odotan sitä päivää. Olen luopunut myös monessa muussakin asiassa toivosta.

Koska ei tässä takaisin saa yhtikäs mitään.
Itkua.

Eräs henkilö, kiitos sinulle, olen ollut huono juttelemaan. En varmastikaan koskaan pysty antamaan takaisin sitä mitä oot antanut mulle. Ja sinä myös, melkein sisko, jotenkin ilahdutat päiviäni suuresti. On suuri ilo nähdä, että viestejä tulee sinulta. Kukaan muu ei tiedä elämästäni niin paljoa kuin sinä. Tiedät sen. Siksi sinulle on helppo puhua.

Kiitän, olen kiitollisuuden velassa.

Olen väsynyt ja poissaoleva. Jokseenkin myös tunteeton. Nyt on se hetki, kun pensseli pitäisi heittää seinään. Antaa sen maalata sen verran mitä se saa aikaiseksi. Katsoa, antaako se mitään vastauksia. Jos ei..

Pitää hankkia uusi seinä.