loputtomuus

Tahtoisin kovasti jakaa jotakin kanssanne, mutta ihan tarkkoja ollakseni, ei mulla ole mitään. Elämä rullaa miten se nyt rullaa. Istun hiljaisuudessa yksin ja mietin, että pitäisi. Kaikki tuntuu nykyään pakolta ja kaikkea vain pitää. Pitää pitää pitää.

Yritin kirjoittaa positiivisesti, mutta olen ollut hetken aikaa jo vähän maassa ja hukassa. Etsin jotakin tietä ulos, mutta en löydä mitään. Tarvon itseni kanssa metrisessä lumihangessa. On hankalaa myöntää sitä, että ei jaksa tai halua. Ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Tahtoisin tälläkin hetkellä vaipua sängyn nurkkaan ja nukahtaa siihen. Herätä kun maailma tuntuu taas kutsuvalta ja kaikkea tahtoo. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin maassa ja uupunut omiin ajatuksiini. Rakastan silti sitä, että kirjoitan sen. Vaikka pelottaakin julkaista jotakin sellaista, mitä en uskonut täällä ikinä julkaisevani.

Olen kirjoittanut monia vuosia ajatuksiani. Lähinnä niitä, jotka eivät miellytä muiden silmiä. Niitä ajatuksia, jotka jokainen varmasti käy joskus läpi. Osa selviää ja osa ei. Minä selvisin, enkä tahtoisi vajota enää niin alas. Koskaan. Pelkään sitä kuitenkin hurjasti.

Maailma on pelottava paikka, varsinkin jos pelkää itseään.

Minulle oli ja on edelleen henkireikä harrastaa ratsastusta. Penni nosti kaiken elämässäni uudelle tasolle ja tällä hetkellä koen senkin taakkana. Se ei ole normaalia minää. Tunnen outoja tuntemuksia. Tai tiedän mitä tunnen, mutta kun se tunne on tunteettomuutta, miten sen selittää yhtikäs kenellekään?

Kyllä varmasti moni tietää sen olon kun haluaisi hetkeksi unohtaa vain kaiken. Olla hetken olematta yhtään mitään ja kellua kauas pois. Sitten sekunnissa se olo muuttuu. Sitä yhtäkkiä elääkin ja on taas suht normaali. Kaikki tuntuukin luontevalta.

Jäät yksin. Ja kaikki paha tulee taas sun ajatuksiin. Sä pohdit josko kuitenkin kokeilisit sitä vanhaa kikkaa päästä ulos tästä kierteestä, joka on sua seurannut jo hetken. Pilleripurkit helisevät korvaan mukavasti. Olen vajonnut tahtomattani kuoppaan, joka tulee vastaan aina uudelleen kun katsahdan yksikseni kotini peiliin.

Mulla on elämässä nykyään paljon. Paljon enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Tiedättekö kun vanhasta totaalisesta ihastuksesta tuleekin oikeasti teidän elämänkumppani, jonka kanssa nykyään jaatte oman kämpän. Kaikki neljän vuoden jälkeen. Sitä miettii välillä ja katsoo toista edelleen, muutaman kuukauden yhdessä olon jälkeen, miten kaikki on oikeasti mahdollista. Miten juuri sinä olet siinä ja jaksat kuunnella nykyään huoliani. Ennen me kyseltiin vain kuulumisia. Purskahdan itkuun. Olen niin onnellinen kaikessa onnettomuudessani.

Miten saatan edes kokea tälläistä tuskaa?

Minulla on poni. On auto. Koti. Ja sinä. Mulla on kaikkea mitä ihminen saattaa toivoa ja ne kaikki muut toiveet ovat vain pientä extraa. Niitä pieniä yksityiskohtia valokuvissa. Niitä, jotka tekevät kaikesta vieläkin uskomattomampaa.

Annan kerrankin tämän virran viedä. Annan kerrankin sen hetken itselleni, että kirjoitan tätä ja saan kaiken ulos. Tässä vaiheessa tiesin, että vain sinä saat lukea tämän. Haluan hetken katsahtaa silmiisi ja näyttää sen, mitä kannan mukanani. Vaikka tiedäthän sä sen. Tiedät myös sen, miten erilaista on kirjoittaa tähän se sulle esille. Ja tiedät kuinka vaikeaksi se menee, että annan sun lukea tämän.

Mä en oikeasti koskaan ikinä uskonut enää vajoavani tähän kuiluun. Mä en ikinä enää halunnut kokea näitä olotiloja ja todeta, että miksi mä edes jaksan. Miksi mä tunnen olotiloja, jotka eivät kuuluneet mun elämään enää moneen vuoteen?

Pidän pienen tauon. Katsahdan ikkunaan. Niin. Kun oikein alan miettimään, itkin minä viime keväänäkin töitäni. Itkin kuinka en jaksa, mutta lopetin silti lääkkeet kuin seinään. Ei niistä ollut hyötyä. Ei niistä huomannut tuntemuseroja. Mä olen aina tuntenut tyhjyyttä. Se on normaalia ja aina sanottu, että kaiken kanssa kykenee elämään. Kunhan tietää, että niistä asioista pääsee yli.

Mutta mä koen etten mä pääse. Ne vaan voimistuu aika ajoin niin suunnattoman suuriksi. Niin kuin nyt on tapahtunut. Mikä sen on tehnyt ja miksi? Miksi elämä lyttää, vaikka kaikki on hyvin eikä mitään pitäisi olla? Tiedäthän sen kysymysmerkin. Sellainen olen.

Miksi, isoilla kirjaimilla.

Saat mut kokemaan itteni arvokkaaksi ja halutuksi. Oot saanut mut arvostamaan itteäni enemmän kuin kukaan muu ihminen koskaan. Saat mut hymyilemään ja nauramaan hetkessä. Olet ollut mukana mun elämässä enemmän kuin uskalsin odottaa. Tiedä sitten mitä luulin. Niinhän ne asiat toimii. Niinhän minäkin nautin kun saan olla mukana asioissa joista sinä nautit. Ja varsinkin ne hetket kun tehdään kumpikin sitä mistä pidämme. Ne on hetkiä, jolloin toivoisi, ettei aika loppuisikaan koskaan.

Välillä mä mietin, että kestätkö sä mua oikeasti. Miten sä jaksat kuunnella aina vain mun valituksia ja jankkauksia asioista, jotka oon sataan otteeseen kertonut. Sitten mua alkaa pelottamaan ja mä tahtoisin vetäytyä pois. Olla hetken hiljaa ja ajatella vain yksin. Ja sitten kun mä olen yksin, mä tahdon sut lähelle. Mutta tilanteena se on kamala. Kuka pystyy sanomaan toiselle kaiken kun toinen on ihan siinä lähellä? En minä. Tai jos sen suunsa uskaltaa avata, sitä tahtoo vielä enemmän vajota pois.

Nyt kun mä taas koen jotakin oikeaa tunnetta, kuten oikeasti mun pitäisi vain mennä käymään siellä kaupassa, mä alan pohtimaan miksi edes kirjoitin tämän ja uskallanko tätä oikeasti sulle edes näyttää. Mulle on kuitenkin aina ollut ongelma kertoa mistään. Mut on lytätty liian monesti omien ajatusteni takia. Mulle on liian monesti vain todettu, että mun pitäisi ryhdistäytyä. Ottaa itteeni niskasta kiinni. Ja niin mä olen tehnyt. Koska se tuntuu olevan sitä elämää.

Repiä itteänsä väkisin asioihin. Pohtia kuinka sitä etenisi elämässään.

Mä vaivuin siihen ajatukseen vuonna 2013, ettei mun tarvitsisi elää enää vuonna 2014 tai sen jälkeen.

Nyt mä mietin, miten kehtasinkaan miettiä niin, mutta samalla mä toivoisin että tää kaikki paska vaan loppuisi. Olisi jotakin.

Sitä mitä olisi tai pitäisi olla. En tiedä. Enpä tiedä monestakaan muusta asiasta.

Kuten siitä, miksi helvetissä mä oikeasti ajattelen näin typeriä asioita. Miksi mä kaivelen vanhoja tai miksi ylipäätään yhtään mitään. Viha. Viha itseään kohtaan. Se kuinka oikeasti mun ajatus virtaa. Miten se leikkii mun kanssa ja nauraa kun en saa tätä tekstiä ikinä päätökseen. Vihaa siitä, miten mä olen saamaton. Turhautuneisuutta kun mikään ei tunnu riittävän. Itselleni. Ikinä.

Sellainen loputtomuus. Tiedäthän. Kun kaikki tuntuu loputtomalta. Loputon kuilu.

Itku. Pelko. Viha. Ja kaiken aikaa kuitenkin... ei yhtään mitään.
Leijailua siinä, mitä tunnen ja olen tuntematta.

Ja mikään lause ei ole tarpeeksi lopettaakseen tätä tekstiä.

Loputtomuus.

alusta lähdetään, alkuun tullaan

Olen halunnut satoja kertoja kirjoittaa, mutta nykypäivän kiireet eivät anna jaksamista siihen. Positiivisen negatiivista elämää, eikä siihen kuulu oikeastaan mitään uutta. Ruutineja ruutinien perään. Normaalien ihmisten arkihäslinkiä ja liiankin normaalia. Jokseenkin surullista.

En minä tahtoisikaan kirjoittaa vain huonoista asioista, tämä paikka on vain minulle ollut se henkireikä, mihin olen kaiken vaikean purkanut. Se paikka, jonka olemassa olon muistan aina. Paikka, jonne haluaisin kirjoittaa useammin, ihan oikeasti.

On vain jokseenkin turhauttavaa kertoa ja hehkuttaa, miten suht hyvin minulla menee. Koen sen liian vaikeaksi itselleni. Epäreilua muita kohtaan. Enkä kuitenkaan haluaisi poistaa mitään kirjoituksiani. Olen kehittynyt kirjoittajana näiden tekstien ansiosta. Olen oppinut itsestäni uusia ulottuvuuksia ja tehnyt vaikeita päätöksiä.

En ole henkisellä päällä. Olen pitkän ajan jo puuskuttanut eteenpäin. En hengähtänyt. Mutta se on monen mielestä vain hyvä; ei kerkiä ahdistamaan. Kukaan ei taida ymmärtää, että sitten kun tulee se paha paikka, se ahdistus tulee moninkertaisena. Se ei enää kysele, joko nyt, vaan se iskee täysillä. Haluaisin monesti itkeä, mutta en pysty itkemään. Se tuntuu haastavalta ja turhalta; ei sellaista kukaan tee turhaan.

Elämäni on viimeisen puolen vuoden aikana muuttunut radikaalisti. Siihen on tullut sisältöä enemmän kuin osasin odottaa ja siitä on lähtenyt myös suuria sisältöjä pois. Johdanto ei enää kertonutkaan kaikkea tapahtuvaa. Olen pelännyt paljastavani, kuka olen. Olen siksi miettinyt, kuinka lähelle omaa elämääni haluan tämän tulevan.

En kuitenkaan halua poistaa historiaani. Se on tehnyt minusta tällaisen.

Ehkä mietin, ehkä kirjoitan. Ehkä jatkan näin. Ehkä jätän kaiken. Annan silti itselleni aikaa tämän kanssa. En halua, että kukaan kuitenkaan odottaa kirjoituksia. Kirjoitan, kun sellainen aika tulee. Kliseisesti päätän tämän tekstin...

Kaiken pahan jälkeen on aina hyvää.

miltä nyt tuntuu maistaa omaa lääkettään?

Aika juoksee. Elämä vilisee silmissä.

Millä muilla lauseilla voisin aloittaa? Kuori alkaa rakoilemaan. Välillä katson sivusta, mietin olenko ollenkaan. Tunnen en mitään ja koitan olla välittämättä. Se nyt vain kuuluu minuun. Minä ja minun oma tyhjyyteni. On opittava elämään sen kanssa. On myös opittava elämään.

Mitä on elämä? Millainen on elämä?

En koe tämän olevan elämää. Odotukseni ovat jotain muuta. Onko enää mitään muuta? On vain aika ja raha. Eivätkä nekään kohtaa. Eivät ne tule samaan risteykseen. Mutta on intohimo ja rakkaus. Ja sitä myöten on pakko yhdistää aika ja raha. Muuten mikään ei toteudu.

Joskus mietin, miksi ihminen ikinä on kehittynyt. Miksemme elä elämää eläiminä? Kuka tässä maailmassa on sanonut, että työ on kaiken perusta. Tee työtä... ja tee vähän lisää. Elämän pitäisi olla omaa aikaa. Omaa tekemistä ja harrastamista. Oravannahoista viis.

Pohdin.

Logiikka katoaa kun tätä maailman luomaa illuusiota alkaa miettimään tarkemmin. Herää erinnäisiä kysymyksiä lähinnä ihmisyydestä. Ja sitten palataan taas lähtöruutuun. Tajutaan, että eipä tässä silti muu auta kuin raataa. Käyttää aikansa johonkin mihin ei sitä todellakaan halua käyttävän. Kuinka turhaa. Turhauttavaa. Onnetonta.

---

Palaan kuitenkin takaisin omaan napaani. Vihaan sitä. On vaikea olla omalle itselleen niin ankara. Olisi helpompaa alistua, nyökytellä myöntymisen merkiksi, eikä kertoa omaa kantaansa. Se tuntuu aina olevan väärä. Olen jotenkin herkällä ololla. Liiankin mietteliäänä. Ja näiden ajatusten jakaminen tuntuu myös turhalta. Kirjoitan vaikeasti. Kirjoitan kierrellen.

Koska en tiedä omaa oloani. Olen, mutta en tiedä mitä olen. Haluaisin kirjoittaa omasta olostani, se oli tarkoitus, mutta ei se luonnistu. Ei tule mitään. On vain korkea muuri omiin tunteisiin. Tai sitten olen vain taas tyhjyydellä liikenteessä.

Se tyhjyys. Se outo epätodellinen olo. Vie huomion ja saa maailman sumenemaan kaukaisuuteen. Teen työtäni samalla, mutta en tajua mistään mitään. Pienen hetken jälkeen olen taas kartalla. Jäljelle jää vain liikaa kysymyksiä. En kai romahda? Ei saa itkeä.

Silmäkulmassa vilahtelee vähät väliä erilaisia hahmoja. Aamulla ajaessani autolla, kuulin outoa lasten ääntä. Miksi? Se ei voinut olla mahdollista. Säikähdin, enkä vieläkään voi käsittää tilannetta. Toisaalta, se voi olla mikä vain. Enemmän pelkään varjoja. Enemmän pelottaa kun luulee, että joku kävelee ohi, mutta ei kävele.

Ja sä olet satavarma, että näit vilaukselta ihmisen jalat.

Olen todella sekaisella ololla. En pysty muodostamaan järkevää tekstiä ja se saa minut vihaiseksi. En kirjoita yleensä näin. Miksi nyt kirjoitan? En ehkä ole siinä mielentilassa. Tai sitten olen vain oikeasti lukinnut itse itseni.

Kuka tietää.

kaatosadetta ja kirjaimia

Ei saa käyttäytyä väärin, kun ne katsoo

eikä koskaan saa alkaa itkemään.

---

Minulla ei ole enää aikaa. Ei ole elämää. On vain työ ja mahdottoman kipeä keho. Lihaksiin sattuu liikkua eikä juuri nyt huvittaisi mikään. Nukuin huonosti nuhan takia. En ihan oikeasti halua tällaista.

Menen ja tulen, menen uudestaan ja tulen. Seuraavana päivänä menen taas. Joka suuntaan. Yli kolme viikkoa pelkkää menoa. Milloin saan istahtaa? Olla hetken? Ehkä joskus. Rahaa tulee. Ja elämä menee. Onko tämä nyt sitten oikeasti se niin tavoiteltu arkielämä? Ei omaa aikaa. Ja jos on omaa aikaa, olet niin väsynyt ettet edes halua miettiä omia hyvän mielen kohteita.

Ihmiset katsovat vain kuinka heitän hienoa huumoriani, hymyäni ja jaksan jälleen kaiken. Kukaan ei tiedä mitä pinnan alla tapahtuu. Miten kuluttavaa ja rankkaa on olla kun ei voi näyttää mitään. Ei saa. Se on heikkoutta. Ja siihen ei ole varaa.

"Oot päässy liikkeelle ilman äitiä?" Kyllähän minä olen. Olen todellakin, mutta onko jokin ongelma jos äitini herää aamulla ja lähettää minut töihin? Tekeekö se minusta huonomman? Oudomman? En pysty katsomaan silmiin. En tervehdi henkilöä, joka tämän sanoi. En halua. Olen kaksikymmentä, minun pitäisi olla täysin aikuinen.

Kukaan työpaikalla ei tiedä taustoista. Eli on paha mennä tuomitsemaan. Eihän kukaan tiedä, mistä suosta olen noussut. Minkä muurin yli kiivennyt kun töihin lähdin. Ja olen siellä ollut. Ja pidän siitä myös.

Huomaan nyt entistä paremmin, kuinka mielialani heittävät kuperkeikkaa. Muutun oikeasti sekunnin murto-osassa. Enhän minä itse sille mitään mahda, että saatan yhtäkkiä olla kauhean vihainen. Toisella hetkellä taas nauran ja nautin. Olen silti miettinyt, että haluaisin jutella lääkkeistäni. Tahtoisin ne lopettaa. Vihaan niitä.

Mutta toisaalta, käykö sitten niin, että vihaisuus muuttuu totaaliseksi masennukseksi? Huomaatteko... olen täynnä kysymyksiä kysymyksien perään. Olen hukassa ja samalla oikealla polulla. Minulla on kaikkea ja silti ei yhtään mitään.

Tunnottomuus. Tyhjyys.

En edes pysty enää puhumaan kenellekään asioista. En edes keskustelupaikassa. Puhuimme vain enemmän arkipäiväisistä asioista. Pintaa syvemmälle en mene. Koen rikkovani jotakin. Työnnän kaiken pois itseltänikin. Milloin pintajännite rikkoutuu?

Harhailen monessa asiassa samaan aikaan ja tämä teksti on yhtä tanssimista kaatosateessa. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta eihän minulla ole aikaa ja jos on aikaa, ei ole jaksamista.

---

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.

niin pirun aikuinen

Huokaisen syvään.

Olen astunut monia askelmia ylöspäin, loppua ei niissä siltikään ole. Yksi askel ylös, kaksi rytinällä alas. Kyllä joku päivä tasapaino on tarpeeksi hyvä kolmen askeleen harppaukseen. Siihen tarvitaan väsymätön keho ja ennen kaikkea henkinen tasapaino. Kiikkulauta natisee kun se keinahtelee tuulessa.

Tasapainon horjumista. Itkua ja epätoivoa.

En tahdo mennä liian henkilökohtaiseen elämääni, mutta pakko minun on avartaa jotakin arkista elämääni. Olen ollut nyt viikon töissä. Omaan hyvän työasenteen ja pidän kyseisestä hommasta. Uskallan kysyä tuntemattomilta apua ja nauraa omille toilailuille. Olen hyvin normaali. Olen normaali, eikä kukaan näe päälle päin yhtään mitään.

Ne eivät näe itkuisia aamuja, epätoivoisia iltoja. Paitsi sinä yhtenä aamuna. Häpeän. Enkä ole päässyt siitä yli. Arvostelen itseäni koko ajan, enkä pääse eroon oudoista tunnetiloista. Nolostun jos saan tylyn vastauksen; olisihan minun pitänyt tietää. Vaikka ei olisikaan.

Sain huonoja uutisia viikko sitten tiistaina. Olen työntänyt asian vain pois, mutta tiedän, että kun se osuu jälleen kohdalle, romutun. Rikkoudun palasiksi lattialle ja kaikki on jälleen ihan sama. Kenenkään sanoilla ei ole merkitystä. Eihän kukaan ymmärrä kuinka se voi satuttaa niin paljon. Oli asia kuinka pakko tahansa.

Elämässä on pakko vain syntyä ja kuolla.

Saan paniikin omaisen tilan aikaan kun ahdistusraja ylittyy. Tärisen, puristan käsiäni yhteen tai puristan kädessäni olevaa esinettä. Kovaa. Joskus niin, että kynnen jäljet jäävät kämmeniin pitkäksi aikaa. Vihaan samaan aikaan kaikkea ja kaikkia, vaikka epätoivo on perimmäinen asia. Vai onko? Mikä se on? Kunpa tietäisin.

Hyppelehdin aiheista toisiin ja tuntuu tosi katkonaiselta kirjoittaa. Olen stressaantunut arkiasioista. Viime viikolla minua pelotti. Tällä viikolla minua lähinnä harmittaa. Kasaan liikaa asioita harteilleni enkä tahdo edes muistaa, etten kuitenkaan jaksa niin paljoa. Romahdanko jossakin vaiheessa vain yksinkertaisesti väsymyksestä, uupumuksesta?

Enhän minä voi. Olenhan aikuinen.
Aikuinen aikuisten joukossa, en ole prinsessa.
Enkä minä olekaan.
Mutta äitihän hoitaa paljon asioitani..

Niin. Tuon sain kuulla.
Miksi siis häpeän asioitani?
Koska olen niin pirun aikuinen.

Lupaan kasata asiat paremmin seuraavaan tekstiin.
Nyt tahdon vain saada tämän ulos.
Aloittaa jostakin purkamaan. Kirjoittaa, koska pidän siitä.