katkoa salaa

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa

Kaksi päivää tuntuu kuin olisi elänyt sumussa täynnä ei yhtikäs mitään tunteita. Kaikki on poissaolevan tyhjää ja mitään sanomatonta. Aika vain menee, unet ovat outoja öisin ja hikoilee lakanansa kosteiksi liiankin helposti. Sitä ei tiedä eikö jaksanutkaan vain eilen mennä kuvaamaan vai jättikö oikeasti menemättä huonon olon takia. Henkisen vai fyysisen.

Nyt sitä säästelee juomaansa viimeiseen tippaan. Toivoo, että mukamas sekoaisi totaalisesti ja tuntisi jotakin kaunista. Olisi edes tässä maailmassa ja tajuaisi mitä on sopinut ja mitä tuleman pitää. Tietäisi, että huomenna herää tiistaihin, tajuaa, että raha-asiat kusevat edelleen, sairasloma loppuu, loppuviikosta on jälleen menoja. Ensi kuussa on menoja sovittuna.

Ja pitää itseään hereillä tässä yössä, johon ajatteli kaiken salaa katkaista.

Piste lauseen perään. Ei jossittelu lauseen vaan oikean lauseen. Kun sitä ei ole syönyt lääkkeitään enää moneen päivään pohtien, että paljonko niitä oikeasti on jäljellä. Mitä tekee tuhannellakuudellasadalla lamotrigiinillä plussattuna sataseen ketipinoria. Jos siihen lisäisi vielä sen ei-tästä-mitään-tule seroxatin. Lähemmäs seitsemisenkymmentä mirtazapiini milliä.

Katsoisiko sitä itseään kahtena peilistä ja muistaisinko sinun olemassa olon.

Juuri nyt joudun taas muistuttamaan, että olet vain töissä. Koska en koe olevani tässä enkä täällä tai tuolla.

Sanat loppuvat kesken. Ei ole enää mitään sanottavaa. Sitä kokee, että tämä nyt vain oli tässä. Olkoonkin se lyhyt muiden mielestä. Minulle tarpeeksi pitkä tallata tunteettomuutta. Tallata elämää, jota ei tunne edes muistavan täysin. Kuinka sitä ei oikein muista viime päiviä. Olisi halunnut käydä tallilla tänään vain halaamassa ponia. Koska olisin halunnut halata vielä edes kerran.

Mutta toisaalta halasin sitä lauantaina monet kerrat. Kyllä se tietää. Se tietää, että rakastan.

Umpikuja. Tunteettomuuden paskamyrsky. Tornado. Hurrikaani.

Niin kuin ne laulavat niissä mitään sanomattomissa lauluissaan.

Minä kaataisin nuo alas ja soittaisin niin kauan meidän kappaletta, etten enää muistaisi.

Mitään.

kiitos

On vähän paha olo, mun on pakko

pitää varmaan vähän taukoo. Tää aine vaikuttaa jo, se on ihan ok.

..

Mul on pussissa piristävää puuterii ja kelasin vetää koko setin

..

Saatan mennä luokse enkeleiden voin miettii miten hyvin asiat oli eilen

..

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen.

..

En mä jaksakaa listata näitä enempää. Mä oisin niin halunnut. Haluan pois. Kuolla. Kadota. Elämä oli tässä. Eiköhän tämä ole nähty. Ei ole, jos muilta kysytään mutta en usko.

En niin vaan usko.

En pysty tähän. Viillän. Verta. Rakastan. Sekoan.

Kiitos.

..

Joku high schoolis droppaa ja toinen duunissa stoppaa, matkalla seuraavaan. Mä tarjoan, heitä uusiksi noppaa ei viel tiputtu ku ei oo näkyvis ees reunaakaa. Aina jotain varottavaa, kielellään sanottavaa, mielensä mielellä pahottamaa, ei tarttee aina olettaa, kai seki jotai opettaa ku joku vähä bolettaa.

Sitä saa mitä tilaa, kun se lätty on siin ovel saakse viel sut ulos lähtemää Sitä saa mitä tilaa, mut kaikki tääl kai seuraa vaa omaa pohjaa tai tähteää. En mä voi luvata et oisit sitä kokemas, jossei sitä kuvata onksitä enää olemas Ei pilaa melankolia raskaantyön raatajii vaik kaikki meni on tääl vielki jotai saatavil

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Aina hoppuu, haippii tottuu, ahneel paskane loppu Biiseis vaa parasta, ei tarvis varastaa, huomioo kalastaa, nuorisoo rahastaa

Turhia paineita, huolenaiheita, ei tänne jokapäivä synny uusii Laineita Itket menneiden perään, älä enää, miks pitää liia myöhää herää

Sitä saa mitä tilaa, kun se paketti on siin ovel saakse viel sut ulos lähtemää Sitä saa mitä tilaa, kaikki tääl kai seuraa vaa omaa pohjaa tai tähteää

Varpaat jääs, mieli pilvis, nenä rääs, kiilto silmis, mee aina posin kautta, nyt mua kutsuu Barbadosin lautta

Mä tiedän et sua huolettaa, minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

Mä tiedän et sua huolettaa minne nää tuulet mua kuljettaa Ei pilaa päätä, melankolia, vielä maailma on meidän puolella ja sitä säät mitä tilaat

elämä on taakka

Miksi sitä menee ja sopii innostuneena kaikkea, kun ei sisimmässään sitä edes halua. Mä haluan kaatua ja kadota maailmasta. Mä haluan olla ja olla olematta. Kaikki on silti tosi hyvin. Eihän tässä voi mitään radikaalia tehdä kun on sovittuna menoja. Vai voisiko. Voisiko.

"Ehkä ne asiat on ne, jotka pitää sut hengissä".

Niin ne varmaan on. Ne inhottaa ja saa itseni kaatamaan kaiken niskaan. Sitä haluaa ajatella, että ensi viikolla vihdoin. Sitä haluaisi lyödä jotain lukkoo. Joka päivä pillerit vähenee. Eikä rahaa sada tilille, jotta voisi hakea lisää. En mä voi niitä toisen rahoilla hakea kuitenkaan. Ei pysty. Omatunto.

Tahdon koko ajan jotenkin sekaisin. Tänään vihdoin tein jotakin oikeasti järkevää ja tiedossa on tietysti menokas viikonloppu, koska lupauduin kaikkeen. On mukavaa kun ei hetkeen mieti niin kauhean tarkkaan tai nimenomaan miettii helvetin tarkkaan. Taluttaessani tänään hevosia sisään, pohdin vain sitä, miten ehkä ensi viikolla vasta voin vain olla.

Tahdon ja en tahdo olla täällä. Miksi ne ajatukset ovat koko ajan läsnä. Miksi ne ilmestyvät tyhjästä. Miksi tyhjyys ilmestyy tyhjästä. Katsahdan lumeen ja mietin samalla olenko edes tässä ja nyt. Olen hukassa, enkä tiedä enää mitä polkua kulkea. En vain jaksaisi olla tässä ja nyt, enkä huomenna tai ylihuomenna. Minulla on liian suuri taakka.

Se taakka on elämä.

Kaikki toitottavat, kuinka kaikesta selviää ja elämä vie eteenpäin. Kukaan ei tiedä mitä pohdin päivittäin. Kukaan ei tahdo tietää mitä mietin päivittäin. En halua satuttaa sinuakaan enempää. En vain kestä enää sitä tuskaa, jota koet. Koet kuitenkin, et voi väittää vastaan. Ja kun tänään pelasimme, mietin pienestä turhasta asiastakin, että etkö pidäkään minusta.

Ei tuollaisiin voi takertua. Ei sellaisiin kukaan takerru. Olen totaalisesti päästäni vialla. Viallinen.

Miksi sitä antaa olettaa ulospäin kaiken olevan hyvin. Miksei sitä vain tee sitä, minkä kokisi tähän hetkeen parhaaksi. Kun olisi kolmekin päivää poissa kuvioista, eiköhän asiat selviäisi. Ei tarvisi edes itse selvittää asioita. Se olisi jonkun muun homma. Se olisi täysin minulta pois.

Nukkuisin. Olisiko se edes sitä kolmea päivää.

Pelkään jos tuleekin vahinko. Jos oikeasti otan ja jätän. Pelkään mitä muille ihmisille tapahtuu. Miten kamalaa se muille ihmisille olisi. Miten se koskettaisi minua jokatapauksessa vähiten.

Kyynel vierähtää poskelleni ja haluaisin vain kadota silti. En edes enää tahdo tähän olooni halausta. Se ei kuitenkaan enää kokoaisi minua kasaan.

Tänään katsahdin poniani silmiin ja pidin otsaani sen otsaa vasten. Silmäni vetistyivät. Se on jotakin niin kaunista katseltavaa. Niin viaton yksilö, jolle kaikki käy. Kuinka se on riippuvainen minusta. Millaisen eläimen siitä olen tehnyt ja miten se toimii kanssani kauniisti yhteistyössä. Pyyhin naamaltani irtokarvoja.

Elämässäni on kamalasti hienoja asioita, mutta niiden ajatteleminen tuo mukanaan vain tyhjyyttä ja poissaoloa. Mistä se johtuu? Elänkö psykoosia?

Antaisit edes vastauksia. Ottaisit edes sen mitä tahdon.

Mieleni.

vedän, et vedä

Sä hymyilit täydellisesti ja uskoin et haaveet voi toteutua

Olin eilen ottamatta valkoisia pillereitä. Avasin jo paketin, mutta tiesin, että jos ottaisin ne, se olisi taas vähemmän myöhemmäksi. Toisaalta apteekin kautta voi aina käydä. Eikai sitä rajoitettu ole. Noissa. Mietin. Suljin paketin. Otin vain sen erivärisen.

Mieli heittää volttia kun on niin paljon tekemistä. On ahdistavaa tajuta, että tässä maailmassa on pysyttävä mukana. Sitä haluaisi hukuttaa itsensä. Sitä on innostunut. Samalla sitä tajuaa, että se on yksi viikko lisää. Yksi viikko... lisää.

Mikä mun ajatuksia vaivaa? Milloin asetelmasta tuli minä vastaan minun mieleni? Milloin kehoni on tasapainossa mielen ja fyysisen olemuksen kanssa? Miksi sitä suostuu asioihin, kun se tuo mukanaan ahdistusta? Mikä tämä on ja miksi tässä ollaan, miten tähän päädyttiin ja kuinka elämää hallitaan.

Katsahdan kelloon. Minua ei väsytä. Olen ollut hereillä kauan. Olen tehnyt vaikka ja mitä, eikä minua väsytä. Ei tunnu silti normaalilta. Silti tunnen sisälläni tyhjyyttä, poltan tupakan poissaolevana tästä maailmasta. Huomenna ei olisi mitään. Kyllähän sitä loppuviikoksi palautuu.

Miksi teen itselleni tästä tällaista. Onko se minä ja kuka minä olen jos tämä on minä. Alkoholiin on mukava hukuttaa ajatuksiaan. Sitä on avannut suutansa helpommin, mutta mitä todellisuus on. Soitin puheluita, voitin itseni. Ärsyynnyin. Puhun yli suuni. Vai puhunko.

Ylipirteän itsetuhoinen. Voiko sellainen olla ja mitä sekään on. Mitä mikään on ja miksi näin. Latelen kysymyksiä ilman kysymysmerkkejä, koska mikään asia ei ole edes kysymys. Sekaisin, seko, adhd. Elämä on kaksinaamaista.

Tai sitten elän kaksoiselämää.

Haluaisin huutaa. Puhallan tupakan savua taivasta kohti, enkä enää tiedä mitä edes toivon ja mikä on mikäkin ääni päässäni.

Voisitpa sanoa minulle jotakin asioihin. Voisipa joku kertoa miksi.

Onko normaalia ja mikä se normaali edelleenkään on. Sekoanko.

Jaksanko.

vedän, et vedä

vedän, et vedä

viiltäisimpä vielä syvemmälle

Kaadoin sen lakon siitä asiasta mistä ei puhuta ääneen. En enää kyennyt estämään itseäni ja tyhmiä ajatuksiani. Onneksi ne ovat niin onnettomia, että miltein hävettää sekin. Nolouden multihuipentuma. Yrittäisin edes. Liikaa liian paljon päälle. Yhtäkkiä. Toisaaltahan se oli virhe. Voisimpa tehdä vielä muutaman viivan lisää. Kuvittaa sillä elämäni kehooni ja toivoa, että solmut aukeaisivat itsestään.

Kaikelta on kadonnut se pohja. Kaikella on tarkoituksensa ja päivät lipuvat eteenpäin tajuten, että sitä pitäisi pian taas tietää asioita. Pitäisi osata ryhdistäytyä kun ei tähänkään voi jumittua. Yksi askel johonkin suuntaan. Jokaisessa suunnassa tuntuu vain olevan pettävä jää. Jää, josta ei tiedä milloin se rikkoutuu jalkojen alla.

Sitä ei pääse karkuun, etteikö pillerin pyörittämiselle olisi aihetta ja halua. Ne vähenevät päivä päivältä kun niitä syön, paitsi tänään kun taas ne kerran unohdin. Mutta jos ottaisi kaiken kerralla niin paranisiko kaikki yhdessä yössä. Ajatusleikkini on mustan viitan säestämää. Häpeän olla minä. Kun kysytään, oletko jo palannut töihin. Enhän minä voi valehdellakaan. Miten sitä kysymystä jo pelkääkään. Pitäisi palata töihin vain sen takia, että voisin taas olla normaali muiden ihmisten silmissä.

Olenhan minä. Minähän jo teen ja jaksan, vaikken nukukaan. Peilistä tuijottaa silti välillä ihminen, jota en tunnista omaksi itsekseni. Tunnen edelleen voittamattomia poissaolon tunteita. Tunteettomuutta. Epämääräistä outoutta. Ei tätä jaksa. Ei tälläistä pitäisi olla.

Haluaisin kovasti vain kysyä sinulta, mitä sinä ylipäätään minusta ajattelet. Haluaisin tietää kantasi kaikkeen ja vieläkin enempään. Tahtoisin vaipua käsivarsillesi ja tajuta, ettei minun tarvitse päättää mitään. Se hetki olisi silloin, kun nukkuisin liian sikeästi. Tai sitten silloin jos eksyisin avaamaan kaapin oven salaa.

Enkä jättäisi enää paperilappusta jälkeenpäin.

Enkä edes haluaisi että luet tätä. En edes saa ajatuksistani kiinni, kunhan yritän jonottaa sanoja riveiksi. Kyllähän minä täällä tahdon olla, mutta tahtoisin ulos siitä, mitä tämä ikinä onkaan. Se, että keskiviikkonakin kuulin moneen otteeseen, kuinka epävakaa ei ole sairaus vaan häiriö saa minut vähättelemään sitä mitä ikinä onkaan. Ei minun siis kuuluisi olla niin sekaisin ja avuton. Enhän minä ole sairas. Minähän vain olen.

Se, että kaikkien on helppo saada minut hymyilemään ja puhumaan erilaisista aiheista ei auta sitä tosiasiaa, että jokin on solmussa. Kun haluaisi vain purskahtaa itkuun nauraessaan katketakseen ihan vain sen takia, että tuntisi sen olotilan jälleen. Kun ei ole pohjalla, mutta ei tiedä missä se pohjakaan enää on.

Tahtoisin huutaa. Tahtoisin ihan mitä vain. Tahtoisin uskaltaa.

Mutta silti edelleen eniten tahdon jotain, mistä ei voi puhua ääneen.

Kadota.