murskaaja

Olen viime päivinä ollut hyvinkin herkällä ololla liikenteessä. Itkuun purskahtaminen on ollut liiankin lähellä. Toisella hetkellä toista, toisella toista eikä siltikään mikään tunnu hyvältä. Toisaalta on hirveästi kaikkia hymyn tuovaa asiaa.

Mutta sitten on se yksi, joka murskaa kaiken.

Se yksi asia.

 Piiloudun sen tuomilta tunteilta ja heitän ajatukseni siitä nurkkaan. Kannan syyllisyyttä ja itseinhoa. Mietin, pohdin enkä päädy mihinkään ratkaisuun. Koska ratkaisu ei enää ole pelkästään minun käsissäni. Se tuo omanlaisen huonommuuden tunteen, vaikka järjellä ajatellen en vain voi asialle oikein mitään. Minun ei aina tarvitse olla se, joka päättää. Tai alistuu.

Silti pyöritän asiaa päässäni. Toiset ihmiset eivät varmasti jaksa enää edes kuunnella. Ne vähäiset pari ihmistä. Puhun samaa uudestaan ja uudestaan. Olen huutava kysymysmerkki. Ja sitten... kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaikki on hyvin. Työnnän asian pois. Jatkan tekemisiäni.

Mutta murehdin. Poskellani vierähtää salainen kyynel.
En itke. En pidä siitä.

Elämässäni on kamalasti asioita hoidettavana. Asiat alkavat silti jotakuinkin loksahtamaan kohdilleen. Ja sitten kun ne loksahtavat, alkaa seuraavien asioiden pohtiminen ja järjestäminen.
Onko tämä se kuuluisa normaali arkielämä?
En oikein tiedä, pidänkö siitä. Mutta toisaalta olenkin vain kotonani. Tai niin kaikki luulevat. Oikeasti juoksen paikasta toiseen itku kurkussa, välillä raivoten, välillä iloisesti hymyillen.

Mietin, onko tässä tekstissä järjen häivääkään. Mutta tarviiko siinä sitten olla?

Ollako vaiko eikö olla?