seilori

Ei... En ole kuollut ja kuopattu. Olen ollut mukamas niin kiireinen, etten ole vaivautunut kirjoittamaan. Oikeasti on ollut kiinnostuksen puute laitella sanoja loogiseen järjestykseen. Eikä ole ollut aihetta kirjoittaa. Jauhan tätä samaa tekstistä toiseen.

Mutta elämäni onkin mielettömän tylsää.

En ole oikeastaan kotona ollut. Viime torstaina tulin ja tarkoituksenani on pysyä täällä jonkin aikaa. Olo vain sanoo, että nyt pitää olla kotona. Toisaalta täällä olo on jokseenkin turvallisempi, en tiedä miksi. Silti on ikävä ja haluaisi herätä toisen vierestä aamulla.

Olenkin miettinyt, että en varmaankaan ole valmis kutsumaan sitä toista kämppää kodiksi. Oikeaksi kodiksi. Kotini on täällä missä tällä hetkellä oleilen. Täällä, missä äiti ja muut perheenjäsenet ovat. Enemmän tai vähemmän ovat. Toisaalta täällä on ahdistavaa. Missään ei ole hyvä.

Olen lapsi aikuisen iässä. Minusta ei ole astumaan siihen aikuisen ihmisen pyörteeseen. Jo nyt asiat painavat mieltäni niin, etten kykene elämään normaalisti. Olen stressaantunut, ärtynytkin jopa välillä. Toisaalta olen myös iloinen minä ja jaksan nauttia joistakin asioista. Tyhjyys on vain vienyt paljon.

Se on tappava olo. Lamaannuttava.

Tahtoisin itkeä, mutta itkua ei tule. Toisaalta olen monena iltana itkenyt vähän oloani. Toissa iltana otin opamoxin puoliksi tyhmyyttäni. Ei siitä kuole, mutta ehkei se ollut paras mahdollinen vaihtoehto. Sillä vain saa itsensä erilaiseen uneen. Sikeämpää unta.

Pyörittelen välillä mielessä tapoja kadota savuna ilmaan. Oikeastaan lääkkeet pyörii mielessä liiankin usein. Tämä tilanne on vain yksi kaaos, enkä löydä ulospääsyä. Neuvoksi sain, että täytyy vain hyväksyä tilanne. Hyväksyisitkö itse tilanteen missä sun ystävä on se asia mistä kiikastaa? Kyse on ponista, mutta se on ystävä. Siinä missä ihminenkin.

Olen jo monet kerrat aikonut luovuttaa. Sanoa, että ei tästä vaan tule mitään, tehköön mitä lystää. Kaataa kaikki mitä mietin tulevalle. Luopua siitä, mitä rakastan. Toisaalta olen miettinyt, että mihin olen ryhtymässä. Silti olen jokseenkin varmempi siitä, että osaisin elää paremmin jos asiat menisivät niin kuin halusin niiden menevän. Mutta elämä on epäreilua ja minulle jaettiin paskimmat kortit.

Tai sitten itse vedin pakasta huonon tuurin.

Pohdin monesti, miten kukaan ikinä ottaa näistä teksteistä selkoa. Tunnen olevani sekavin kirjoittaja ikinä. Kaikenlisäksi olen ollut epäaktiivinen ja saamaton. En jaksa miettiä uusia asioita vanhojen rinnalle. Töistä puhuminen nostattaa kyyneleet silmiin. Ne ristiriitaiset ajatukset heräävät ja sotkevat minut. Toisella hetkellä olen valmis hakemaan töitä. Ja toisella sekunnilla mieleeni tulee se, kuinka en kykene.

Toiset sanovat, että eikö poni motivoisi, eräät taas, ettei ehkä ole oleellista nyt lähteä töihin. Olen purjevene. Seilaan edestakaisin ja itken mereeni lisää vettä. Suolainen vesi päätyy välillä suuhuni ja toivoisin hukkuvani. Sitten taas äyskäröidään, koska muut ihmiset.

Hirmumyskyn tultua, purjevene on karilla.
Siitä ei ole enää seilaamaan.