Heinäkuu. Yli puolet vuodesta mennyt ja mitä olenkaan saanut aikaiseksi.. valmistunut. Siinäpä se sitten olikin. En ole saanut hoidettua asioitani, olen ennemminkin sotkenut ihmissuhteitani. Äitiin suhde on vain tiiviimpi. Tiedä, onko tämä yksipuolista, mutta eihän kukaan koskaan tajua omaa merkitystään muille ihmisille.
Itkeminen tuntuu jo niin turhalta. Sanat ei riitä, eikä missään tunnu olevan järjen häivääkään. Juuri kun luulit, että nyt asiat loksahtavat paikoilleen.. kaikki kaatuu niskaan. Sellaiseen ei tarvita kuin yksi lause. Oli se mikä hyvänsä, muurit kaatuvat joka tapauksessa.
Tulen epätoivoiseksi aina vain uudestaan ja uudestaan. Toisella hetkellä tahdon luovuttaa täysin, toisella taas taistella juuri siitä mitä haluan. Ensin itken ja sitten tajuan, ettei peli ole menetetty.
Kukaan ei ole viheltänyt pilliin.
Tyhjyyttä ja outoja olotiloja. Dissosiaatioita. Miksi? Mistä? Menen lukkoon. Nyökkäilen ja jotenkin katoan. Säikähdin. Pelästyin. Onko sellainen olo.. dissosiaatiota? Minulla? Saan tällä aikaan itselleni tyhjyyttä muistuttavan, painavan olon. Diagnooseissa ei lue epävakautta, mutta siitä hoitaja puhuu. Että tämä on yksi niistä oireista.
Äiti sanoo, että ehkä on parempikin, että papereissa ei lue epävakautta, vaikka siitä nyt on puhuttukin. Se sai miettimään, olenko vain papereita miettivä ihminen? Saanko ihmisissä aikaan ajatuksen; "se haluaa epävakaan persoonallisuushäiriön"? Pala nousee kurkkuuni. Ollaanko minuun niin pettyneitä? En ole normaali. Olen masentunut lusmu. Asun kotona ja äiti hoitaa suurimman osan asioistani.
Koska en pysty. Koska olen tällainen.
Lääkäriaika on huomenna ja olen jännittynyt. Saanko puhuttua niin, että saisin tulot itselleni? Mitä lääkäri puolestaan on mieltä työkyvystä ja mitä ylipäätänsä tehdään? Olen iso kysymysmerkki. Liikaa asioita, muttei kuitenkaan mitään.
Kadotan juttuni. Ei asioilla ole päätä tai häntää. Voisin loputtomiin puida samat asiat. Niihinhän ihmiset kyllästyy. Ei kukaan jaksa kuunnella ainaista valitusta. En minäkään.
Joten Minä, pyydän, valitettaisiinko vähemmän?
Et sä halua epävakautta... Paitsi, että sitä ei voi valita. Sille ei voi mitään, koko elämä täytyy kestää. Joskus lievenee, kun ikää tulee. Mutta ei koskaan katoa. Mä luulin muiden elämää, että se on tälläistä, kunnes papereissa luki epävakaa persoonallisuus. Se tieto vaan pahensi ja ne sanat, ettei siitä häiriöstä ikinä täysin "parannuta". Olipa lohduttavat sanat... Toivon, ettet saa tätä diaknoosia. Tää polku on niin kivinen ja raskas, että haluaa vaan kokoajan luovuttaa...
VastaaPoistaVoimia, tsemppiä ja kaikkea mikä kannustaa eteenpäin! ❤
Kiitos voimista, tsempistä ja muista kannustavista sanoista :)
Poista