asioita joita ei koskaan pitänyt kirjoittaa

Yksinäisyys on itkuisia iltoja. Se on surua ja asioiden miettimistä. Se on hiljaista ja pohjatonta. Yksinäisyys voi olla mukana, vaikket olisi yksin. Se istuu harteilla ja on varjo, joka seuraa. Joskus tajuaa, että yksinäisyys on ystävä. Se on tummanpuhuva ystävä.

Olen itsekäs. En kuuntele muita tai ajattele muita. Näin kuulen monesti. Tälläisen käsityksen ihmiset minulle luovat. Puhun itsestäni, itsestäni, itsestäni. Samalla itse sisäisesti haluan kuunnella ja auttaa, vaikka olen huono siinä. Todella huono.

Olen huonompi ja alempana muita. Olen vain sairas ja outo. Ruma ja luotaantyöntävä. Minuun ei haluta tutustua. Minua ei tahdota nähdä tai viettää aikaa kanssani. Minua ei pyydetä mihinkään mukaan tai kutsuta juhliin. Minulle ehkä moikataan, eikä aina sitäkään.

Itken ja kirjoitan. Kyyneleet valuvat toisensa perään. En ole koskaan ollut haluttu. Ala-asteella olin kiusattu. Olin aika yksinäinen jo silloin. Yksi hyvä kaveri. Muut juoksivat karkuun. Ne muutamat ihmiset puhuivat pahaa ja pitivät pilkkanaan. Jopa hiljaisin luokastamme sai olla rauhassa, koska minä.

Kai minusta on huokunut heikkous. Se herkkyys, jonka omaan suurena luonteenpiirteenäni, näkyi varmaan läpi. Olin helppo kohde. Minulle voitiin nauraa. Minun silmieni edessä pystyttiin kuiskimaan minusta.

Se synnytti varmasti omanlaisen kuoren. Suojaksi kaikelta mitä muut ihmiset sanoivat. Pelkään ihmisten arvostelevia katseita. Ahdistun kun minua katsotaan päästä varpaisiin. Tunnistan kun minusta puhutaan. Ylä-aste oli toisaalta helpompaa aikaa. Suuri alamäki alkoi yhdeksännellä luokalla.

Omaa tyhmyyttäni kadotin ystävän. Kadotin myös itseni silloin. Sen jälkeen mikään ei ole ollut normaalia. Minä vain tulin täyteen. Purskahdin itkuun ja kaikki vain poksahti. Muuri hajosi. Silloin muut näkivät sen huonon minä-kuvan. Kunnes kasvatin jälleen itseäni. Sain kuulla monenlaisia asioita siitä, millainen olen.

Korjasin asioita itsessäni. Ainakin yritin. Yritän nähtävästi edelleenkin. Nyt lääkärin papereissa on lause, missä sanotaan, että oireeni viittaavat hyvin pitkälti epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Tyhjyyden tunteeni ja muut oudot tuntemukset voisi luetella dissosiaatioiksi. Niin minulle sanottiin.

En varmaankaan koskaan ole kirjoittanut näin avartavasti. Enkä varmasti nyttenkään kirjoittanut kauhean selkeästi. Pelkään, että kirjoitan ohi suuni. Mutta samalla haluan tuoda ilmi, että tämä on minun näkemykseni. Miten minä tunnen ja ajattelen juuri nyt asioista. Uskon, että tulen kertomaan enemmänkin näistä, jos koen olevani edes himpun verran kiinnostavampi ihminen. Edes blogi-maailmassa.

Silti kannan koko ajan mukanani syyllisyyttä ja huonommuutta. Koen itsekkyyden tunteita ja pohdin ihmisyyttäni. Alennan itseäni, haukun itseäni. Olen täysin tyytymätön itseeni. Kadun tekemiäni asioita ja sanomisia. Mietin kuka olen, vaikka epäilen olevani.

Yksinäisyys, ota minut syliisi.

seilori

Ei... En ole kuollut ja kuopattu. Olen ollut mukamas niin kiireinen, etten ole vaivautunut kirjoittamaan. Oikeasti on ollut kiinnostuksen puute laitella sanoja loogiseen järjestykseen. Eikä ole ollut aihetta kirjoittaa. Jauhan tätä samaa tekstistä toiseen.

Mutta elämäni onkin mielettömän tylsää.

En ole oikeastaan kotona ollut. Viime torstaina tulin ja tarkoituksenani on pysyä täällä jonkin aikaa. Olo vain sanoo, että nyt pitää olla kotona. Toisaalta täällä olo on jokseenkin turvallisempi, en tiedä miksi. Silti on ikävä ja haluaisi herätä toisen vierestä aamulla.

Olenkin miettinyt, että en varmaankaan ole valmis kutsumaan sitä toista kämppää kodiksi. Oikeaksi kodiksi. Kotini on täällä missä tällä hetkellä oleilen. Täällä, missä äiti ja muut perheenjäsenet ovat. Enemmän tai vähemmän ovat. Toisaalta täällä on ahdistavaa. Missään ei ole hyvä.

Olen lapsi aikuisen iässä. Minusta ei ole astumaan siihen aikuisen ihmisen pyörteeseen. Jo nyt asiat painavat mieltäni niin, etten kykene elämään normaalisti. Olen stressaantunut, ärtynytkin jopa välillä. Toisaalta olen myös iloinen minä ja jaksan nauttia joistakin asioista. Tyhjyys on vain vienyt paljon.

Se on tappava olo. Lamaannuttava.

Tahtoisin itkeä, mutta itkua ei tule. Toisaalta olen monena iltana itkenyt vähän oloani. Toissa iltana otin opamoxin puoliksi tyhmyyttäni. Ei siitä kuole, mutta ehkei se ollut paras mahdollinen vaihtoehto. Sillä vain saa itsensä erilaiseen uneen. Sikeämpää unta.

Pyörittelen välillä mielessä tapoja kadota savuna ilmaan. Oikeastaan lääkkeet pyörii mielessä liiankin usein. Tämä tilanne on vain yksi kaaos, enkä löydä ulospääsyä. Neuvoksi sain, että täytyy vain hyväksyä tilanne. Hyväksyisitkö itse tilanteen missä sun ystävä on se asia mistä kiikastaa? Kyse on ponista, mutta se on ystävä. Siinä missä ihminenkin.

Olen jo monet kerrat aikonut luovuttaa. Sanoa, että ei tästä vaan tule mitään, tehköön mitä lystää. Kaataa kaikki mitä mietin tulevalle. Luopua siitä, mitä rakastan. Toisaalta olen miettinyt, että mihin olen ryhtymässä. Silti olen jokseenkin varmempi siitä, että osaisin elää paremmin jos asiat menisivät niin kuin halusin niiden menevän. Mutta elämä on epäreilua ja minulle jaettiin paskimmat kortit.

Tai sitten itse vedin pakasta huonon tuurin.

Pohdin monesti, miten kukaan ikinä ottaa näistä teksteistä selkoa. Tunnen olevani sekavin kirjoittaja ikinä. Kaikenlisäksi olen ollut epäaktiivinen ja saamaton. En jaksa miettiä uusia asioita vanhojen rinnalle. Töistä puhuminen nostattaa kyyneleet silmiin. Ne ristiriitaiset ajatukset heräävät ja sotkevat minut. Toisella hetkellä olen valmis hakemaan töitä. Ja toisella sekunnilla mieleeni tulee se, kuinka en kykene.

Toiset sanovat, että eikö poni motivoisi, eräät taas, ettei ehkä ole oleellista nyt lähteä töihin. Olen purjevene. Seilaan edestakaisin ja itken mereeni lisää vettä. Suolainen vesi päätyy välillä suuhuni ja toivoisin hukkuvani. Sitten taas äyskäröidään, koska muut ihmiset.

Hirmumyskyn tultua, purjevene on karilla.
Siitä ei ole enää seilaamaan.

erotuomarointia

Heinäkuu. Yli puolet vuodesta mennyt ja mitä olenkaan saanut aikaiseksi.. valmistunut. Siinäpä se sitten olikin. En ole saanut hoidettua asioitani, olen ennemminkin sotkenut ihmissuhteitani. Äitiin suhde on vain tiiviimpi. Tiedä, onko tämä yksipuolista, mutta eihän kukaan koskaan tajua omaa merkitystään muille ihmisille.

Itkeminen tuntuu jo niin turhalta. Sanat ei riitä, eikä missään tunnu olevan järjen häivääkään. Juuri kun luulit, että nyt asiat loksahtavat paikoilleen.. kaikki kaatuu niskaan. Sellaiseen ei tarvita kuin yksi lause. Oli se mikä hyvänsä, muurit kaatuvat joka tapauksessa.

Tulen epätoivoiseksi aina vain uudestaan ja uudestaan. Toisella hetkellä tahdon luovuttaa täysin, toisella taas taistella juuri siitä mitä haluan. Ensin itken ja sitten tajuan, ettei peli ole menetetty.

Kukaan ei ole viheltänyt pilliin.

Tyhjyyttä ja outoja olotiloja. Dissosiaatioita. Miksi? Mistä? Menen lukkoon. Nyökkäilen ja jotenkin katoan. Säikähdin. Pelästyin. Onko sellainen olo.. dissosiaatiota? Minulla? Saan tällä aikaan itselleni tyhjyyttä muistuttavan, painavan olon. Diagnooseissa ei lue epävakautta, mutta siitä hoitaja puhuu. Että tämä on yksi niistä oireista.

Äiti sanoo, että ehkä on parempikin, että papereissa ei lue epävakautta, vaikka siitä nyt on puhuttukin. Se sai miettimään, olenko vain papereita miettivä ihminen? Saanko ihmisissä aikaan ajatuksen; "se haluaa epävakaan persoonallisuushäiriön"? Pala nousee kurkkuuni. Ollaanko minuun niin pettyneitä? En ole normaali. Olen masentunut lusmu. Asun kotona ja äiti hoitaa suurimman osan asioistani.

Koska en pysty. Koska olen tällainen.

Lääkäriaika on huomenna ja olen jännittynyt. Saanko puhuttua niin, että saisin tulot itselleni? Mitä lääkäri puolestaan on mieltä työkyvystä ja mitä ylipäätänsä tehdään? Olen iso kysymysmerkki. Liikaa asioita, muttei kuitenkaan mitään.

Kadotan juttuni. Ei asioilla ole päätä tai häntää. Voisin loputtomiin puida samat asiat. Niihinhän ihmiset kyllästyy. Ei kukaan jaksa kuunnella ainaista valitusta. En minäkään.

Joten Minä, pyydän, valitettaisiinko vähemmän?