paperisakset

Ei selvyyttä. Ei suoraa tietä. Unohdin tämän olevan elämä, joka on hyvin mutkainen. Mutkainen alamäki. Mikä pyöräilijän unelma. Joku vain unohti asentaa jarrut ja polkimet. Ja pyörälle kasattiin oma tahto, ettei kuskille jäisi liikaa päätettävää.

Polkimet pois, ettei ylämäet olisi niin helppoja.

Uskalsin lähteä kyselemään asioita ihmisten ilmoille. Likaisilla hiuksilla ja väsyneillä silmillä kaikki kiinnittivät huomionsa minuun. Enkä edes saanut apua. Tai edes yhtikäs mitään. En tahdo nousta huomenna tähän samaan paskaan elämään. Olkoonkin se kuinka arvokas ja hieno jonkun mielestä.

Olen taakka ja rasittava aikuinen ihminen. Olen itkuherkkä ja vihainen olemukseltani. Tiuskin, vaikkei se ole tapaistani. Mutta ei tunteitaan saa näyttää liikaa. Ei itkeä saa, vaikka kuinka itkettäisi. Ei ole saanut koskaan. Siksi en muuriani kaada. En tahdo kuulla syyttäviä sanoja tai samoja lauseita toisensa perään.

Kliseiset lauseetkin tuntuvat todella turhilta.
Voisin huutaa niihinkin vain vastaan.

Odotan, että aika pysähtyisi ympärillä, eikä päivät etenisi eteenpäin. Ettei tarvitsisi herätä uuteen aamuun muka uskoen, että kaikki selviää. Olen jo yrittänyt uskoa, mutta en jaksa päivä toisensa perään pettyä kovemmin. Murentaa uskoa koko ihmiskuntaan.

Tahdon olla yksin ja itkeä. Tahdon puhua jollekin tämän asian, joka pystyisi sanomaan ammattitaidollaan jotakin tilanteeseeni. Mutta sanontojen mukaan, kaikkea mitä tahtoo ei aina saa.

Taidan siis koittaa nukahtaa itkien ja pohtien, miksi ikinä jaksan olla tässä maailmassa mukana. Mietin, kuinka suihkuun pitäisi mennä ja kenties matkustaa, mutta ei kiinnosta. En tahdo mennä ja esittää. En tahdo hymyillä ja purskahtaa oven suljettua itkuun.

Mutta päätäni voisin oveen hakata.
Leikkiä paperia ja saksia.