etenemättömyys

En ole jaksanut kirjoittaa. Enkä oikeastaan tälläkään hetkellä jaksaisi. Mun elämä on tyssänny totaalisesti, eikä mistään tuu mitään. Itken joka päivä, tuntuu poissaolevalta, tuntuu ulkopuoliselta. Tyhjyyttä ja jumalattomia tunnepuuskia.

Ei tälläistä jaksa.

Omat asiat eivät etene. Tämä on naurettavaa. Nukkuminen ei auta väsymykseen enää. Melkein toivoisin talon räjähtävän yön aikana, että voisi jättää tämän kauhean paskamyrskyn. Vaihdetaan elämä. Johonkin toiseen elämään tai muuhun vastaavaan.

En ole jutellut ihmisille, en ole kerinnyt kirjoittamaan sähköpostia saatika saanut lääkäriaikaa. Pahoittelen, että en ole jaksanutkaan miettiä. Omaa aikaa olisi mukava saada. Olisi ihan kivaa olla hetki kun ei oliskaan.

Jos elämä on tälläistä, niin en jaksa kauhean kauaa katsella.

Kai sitä järkevämpääkin olisi.

paperisakset

Ei selvyyttä. Ei suoraa tietä. Unohdin tämän olevan elämä, joka on hyvin mutkainen. Mutkainen alamäki. Mikä pyöräilijän unelma. Joku vain unohti asentaa jarrut ja polkimet. Ja pyörälle kasattiin oma tahto, ettei kuskille jäisi liikaa päätettävää.

Polkimet pois, ettei ylämäet olisi niin helppoja.

Uskalsin lähteä kyselemään asioita ihmisten ilmoille. Likaisilla hiuksilla ja väsyneillä silmillä kaikki kiinnittivät huomionsa minuun. Enkä edes saanut apua. Tai edes yhtikäs mitään. En tahdo nousta huomenna tähän samaan paskaan elämään. Olkoonkin se kuinka arvokas ja hieno jonkun mielestä.

Olen taakka ja rasittava aikuinen ihminen. Olen itkuherkkä ja vihainen olemukseltani. Tiuskin, vaikkei se ole tapaistani. Mutta ei tunteitaan saa näyttää liikaa. Ei itkeä saa, vaikka kuinka itkettäisi. Ei ole saanut koskaan. Siksi en muuriani kaada. En tahdo kuulla syyttäviä sanoja tai samoja lauseita toisensa perään.

Kliseiset lauseetkin tuntuvat todella turhilta.
Voisin huutaa niihinkin vain vastaan.

Odotan, että aika pysähtyisi ympärillä, eikä päivät etenisi eteenpäin. Ettei tarvitsisi herätä uuteen aamuun muka uskoen, että kaikki selviää. Olen jo yrittänyt uskoa, mutta en jaksa päivä toisensa perään pettyä kovemmin. Murentaa uskoa koko ihmiskuntaan.

Tahdon olla yksin ja itkeä. Tahdon puhua jollekin tämän asian, joka pystyisi sanomaan ammattitaidollaan jotakin tilanteeseeni. Mutta sanontojen mukaan, kaikkea mitä tahtoo ei aina saa.

Taidan siis koittaa nukahtaa itkien ja pohtien, miksi ikinä jaksan olla tässä maailmassa mukana. Mietin, kuinka suihkuun pitäisi mennä ja kenties matkustaa, mutta ei kiinnosta. En tahdo mennä ja esittää. En tahdo hymyillä ja purskahtaa oven suljettua itkuun.

Mutta päätäni voisin oveen hakata.
Leikkiä paperia ja saksia.

vihavaara

Olen niin väsynyt. Olen henkisesti niin loppu. Liikaa päätettäviä ja ratkaisemattomia asioita. Pettymyksiä ja itkua. Tämä viikko ei mennyt niin kuin piti, eikä varmasti mikään jatkukaan sen paremmin.

Toisaalta osittain olen saanut selvitettyä yhden tilanteen kunnolla, kun uskalsin avata suutani. Äidin pienellä avustuksella, mutta kuitenkin. Ja jos asia ratkeaa niin, että minä "voitan", olen onnellisempi kuin vähään aikaan.

Se tuo mukanaan vain sen, että pitäisi löytää työpaikka.

Ensin tulee järjetön tyhjyys. Sitten kamalasti kysymyksiä ja lopulta tajuat yksittäisiä seikkoja. Olenko valmis oikeasti tähän? Jaksanko käydä töissä, vaikka tekisinkin osa-aikatyötä? Kelpaanko mihinkään edes töihin, koska en ole täysin kunnossa? Löytyykö sellaista paikkaa, mikä ei ahdistaisi niin jumalattoman paljon?

Sitten jos pääsen jonnekin, mun elämästä tulee katoomaan se aika, että näkisin poikaystävääni. Jos työ on tyylillä ma-ti-pe, ei ole mitään mahdollisuutta käydä reilun sadan kilometrin päässä. Ja ihan kun 'käyminen' olisi jotenkin kaiken korvaavaa.

Tajuatteko? Olen loppu. Tälläinen tuskailu ja paska repii mut rikki. En jaksa miettiä. Ei voisi edes kiinnostaa enää koko paska.

Tämä koko järjestelmä elää on ihan järjetön. Kun ei saa elää. Kun sä käytät sun elämän vain johkin paskaduuniin. Ei käy. Turhaan kukaan tarjoo mulle kaupan kassaa työksi. En yksinkertaisesti pysty toimimaan niin lähellä ihmisiä. Tajuaako kukaan, että kävisin sielä sen viikon iloisena ja sitten romahdan?

Olen täynnä suurta vihaa. Raivoan. Itken. Mulla ei ole eikä tule rahaa. Mä olen kirjaimellisesti rahaton. Ja kohta myös aivoton, koska en kestä tälläistä. Haluaisin elää. Ymmärrättekö ELÄÄ tätä elämää, enkä juosta oravanpyörässä.

Tahdon punaisen mökin ja perunamaan. Tahdon elää rauhassa ja yksinäni. Tahdon voida kävellä ulkona alasti, ilman, että naapuri näkee jo olohuoneen ikkunasta mitä teen.

Sitten ne tulee ja sanoo:
Tee töitä sen eteen.

Milläs teet? Ota ja tule näyttämään, miten teet töitä kun mikä tahansa päivä voi alkaa sillä, että taistelet ittes sängystä. Kun sä mietit, että miten sä voisit poistua hetkeksi tästä hullunmyllystä. Leikittelet ajatuksilla, mitä jos... Kun jokainen paha sana satuttaa sua enemmän kuin mikään. Kun sä pelkäät ihmisiä ja niiden katseita. Kun sä mietit, kuinka rumalta näytät muiden joukossa.

Ja sitten sä sanot mulle, että se on tätä elämää.

Sekö? Mietitkö itse usein, kuinka tappaisit ittes nopeasti? Pohditko, miksi ylipäänsä elät tätä elämää? Mietitkö, miksi teit niin ja näin, eikä sun mieli jätä sua rauhaan?

Mä elän niin syvällä ja henkisesti, etten pysty nousemaan muiden tasolle ilman, että joku auttaa. Toisaalta, tahdonko oikeasti olla kuin kuka tahansa muukin. Ainoa asia, mistä puhutaan, on työ. Työkaverit. Työajat. Työpaikka.

Mun toinen osapuoli on kaukana. Me ei olla nähty kuukauteen. Meille tulee kohta vuosi yhdessä ja me ei olla nähty. Kuukauteen. Me ollaan oltu videopuhelussa kerran koko aikana. Ja kaikki mitä ilmeisimmin tahtoo viedä multa senkin.

"Miksette muuta yhteen?", on kuultu lause. Jos kaikki olisi niin yksinkertaista niin miksei me oltaisi sitä jo tehty? Tässä on niin suuria aukkoja, että kukaan ei ymmärrä niitä. Eikä kukaan tajua varmasti edes, miten tämä koko homma toimii näin.

Onnellisena voin sanoa, että mä tiedän, ettei meidän suhde lopu johonkin näinkin tyhmään asiaan. Me ollaan jotain, mitä muut ei näe. Me ollaan niitä, jotka tajuaa miten valheessa ja rutiinissa ihmiset elävät. Ja unohtavat elää.

Ketään en syytä, vaikka kenties joku voisi lukea niinkin. Puran itseäni. Ja niin kuin sanoin; olen vihainen. Olen sekaisin, enkä tiedä polkua, jonne kääntyä. En jaksa edes oikolukea tätä. Toivottavasti osasin kirjoittaa suht sujuvalla suomen kielellä.

Kyseenalaistan itseni ja muut. Kyseenalaistan maapallon ja olemassa olon.

Ja mä uskallan edes kirjoittaa sen.

Uskallan myös myöntää, että saatan katua tätä. Sen verran vihaisena kirjoitan. Tämä vaan ei enää ole uutta. En enää ihmettele itsessäni mitään. Odotan päivää, kun kaikki napsahtaa. Kun kaikki miettivät, miksi se noin romahti. Miksi se vain yhtäkkiä katosi.

Painostakaa. Painostakaa vähän lisää.

Mä en vain enää jaksa.

pohjattomuutta

Olen väsyneempi kuin hetkeen. Tahtoisin nukkua päivien ohi, tajuamatta mitä ympärillä tapahtuu. Tuntuu liialta, vaikka mitään ei ole. Ahdistus kasvaa, eikä millekään löydy järkevää selitystä. En jaksa tehdä mitään. Pienikin asia saa voimat vietyä.

Hoitokontaktini tuntui viimein ymmärtävän minua. Häpeä oli suuri mennä paikalle, mutta jälkeenpäin ajateltuna; onneksi menin. Asiat tuntuivat olevan siltä osin käsitelty. Iso kivi tipahti olkapäiltä. Ehkä se vei voimat.. kamala stressaaminen työntekijästä loppui.

Kiinnostus on nollan alapuolella. Olen luvannut mennä kuvaamaan hevosia huomenna, joten jostain on kaivettava hymy huulille. Tiedän, että lähteminen on vaikeinta ja kun lähden, viihdyn kuitenkin. On vain helpompaa olla tekemättä mitään.

Tahtoisin itkeä, mutten pysty itkemään.

Kaipaan jotakin, mutten tiedä mitä. Olen miettinyt parisuhdettani mitä oudoummilta kanteilta, enkä päässyt mihinkään tulokseen. Häpeän sanoa, etten jaksaisi matkustaa poikaystäväni luokse nyt tai viikonloppuna. Todennäköisesti en sitä teekkään, mutta kuka tietää..

Ajatukset poukkoilevat päässäni. Eikä näillä sanoilla tunnu olevan minkään sortin merkitystä. Purkaannun, mutta en koe juuri nyt tätä oikeaksi tavaksi. Nyt tuntuisi oikealta kaikki väärä. Kaikki se, mikä mitä ilmeisimmin luetellaan "teinien angstaamiseksi". Tuo sanojen hirveys saa itseni kananlihalle.

Loukkaavaa.

Nukkumiseen on syynä myös se, että saisin itseni pois jääkaapilta. On ällöttävää katsoa itseään peilistä tämän näköisenä. Mottaan itseäni turpaan joka kerta kun näen peilistä jalkani, vatsani ja olemattomat solisluut. Juhlat saavat itkuherkän vihaamaan itseään lisää, sillä mikään mekko, paita tai housut eivät sovi ylleni. Kyselen muilta näytänkö hyvältä, saaden myöntyviä vastauksia, mutta tahtoisin silti repiä hiukset päästäni.

Kun ei rumasta voi saada nättiä. Saatika kaunista.

Ei kaikille suotu enkelin kroppaa tai nuken kasvoja.

En ole mitenkään oman mieleni mukainen. En sisältä enkä ulkoa. En edes tiedä kuka mahdan olla ja mihin olen matkalla. Olen vain. Puolen vuoden päähän en pysty katsomaan. Näin hetkittäin tunnen vain niin suuren vetovoiman lopettaa tämä koko leikkiminen. Olen epätoivoinen. Toisella hetkellä taas en.

Mutta pakko myöntää.

Hymyssä suinkin pystyy miettimään pohjattomia kuiluja.