kaatosadetta ja kirjaimia

Ei saa käyttäytyä väärin, kun ne katsoo

eikä koskaan saa alkaa itkemään.

---

Minulla ei ole enää aikaa. Ei ole elämää. On vain työ ja mahdottoman kipeä keho. Lihaksiin sattuu liikkua eikä juuri nyt huvittaisi mikään. Nukuin huonosti nuhan takia. En ihan oikeasti halua tällaista.

Menen ja tulen, menen uudestaan ja tulen. Seuraavana päivänä menen taas. Joka suuntaan. Yli kolme viikkoa pelkkää menoa. Milloin saan istahtaa? Olla hetken? Ehkä joskus. Rahaa tulee. Ja elämä menee. Onko tämä nyt sitten oikeasti se niin tavoiteltu arkielämä? Ei omaa aikaa. Ja jos on omaa aikaa, olet niin väsynyt ettet edes halua miettiä omia hyvän mielen kohteita.

Ihmiset katsovat vain kuinka heitän hienoa huumoriani, hymyäni ja jaksan jälleen kaiken. Kukaan ei tiedä mitä pinnan alla tapahtuu. Miten kuluttavaa ja rankkaa on olla kun ei voi näyttää mitään. Ei saa. Se on heikkoutta. Ja siihen ei ole varaa.

"Oot päässy liikkeelle ilman äitiä?" Kyllähän minä olen. Olen todellakin, mutta onko jokin ongelma jos äitini herää aamulla ja lähettää minut töihin? Tekeekö se minusta huonomman? Oudomman? En pysty katsomaan silmiin. En tervehdi henkilöä, joka tämän sanoi. En halua. Olen kaksikymmentä, minun pitäisi olla täysin aikuinen.

Kukaan työpaikalla ei tiedä taustoista. Eli on paha mennä tuomitsemaan. Eihän kukaan tiedä, mistä suosta olen noussut. Minkä muurin yli kiivennyt kun töihin lähdin. Ja olen siellä ollut. Ja pidän siitä myös.

Huomaan nyt entistä paremmin, kuinka mielialani heittävät kuperkeikkaa. Muutun oikeasti sekunnin murto-osassa. Enhän minä itse sille mitään mahda, että saatan yhtäkkiä olla kauhean vihainen. Toisella hetkellä taas nauran ja nautin. Olen silti miettinyt, että haluaisin jutella lääkkeistäni. Tahtoisin ne lopettaa. Vihaan niitä.

Mutta toisaalta, käykö sitten niin, että vihaisuus muuttuu totaaliseksi masennukseksi? Huomaatteko... olen täynnä kysymyksiä kysymyksien perään. Olen hukassa ja samalla oikealla polulla. Minulla on kaikkea ja silti ei yhtään mitään.

Tunnottomuus. Tyhjyys.

En edes pysty enää puhumaan kenellekään asioista. En edes keskustelupaikassa. Puhuimme vain enemmän arkipäiväisistä asioista. Pintaa syvemmälle en mene. Koen rikkovani jotakin. Työnnän kaiken pois itseltänikin. Milloin pintajännite rikkoutuu?

Harhailen monessa asiassa samaan aikaan ja tämä teksti on yhtä tanssimista kaatosateessa. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta eihän minulla ole aikaa ja jos on aikaa, ei ole jaksamista.

---

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.

niin pirun aikuinen

Huokaisen syvään.

Olen astunut monia askelmia ylöspäin, loppua ei niissä siltikään ole. Yksi askel ylös, kaksi rytinällä alas. Kyllä joku päivä tasapaino on tarpeeksi hyvä kolmen askeleen harppaukseen. Siihen tarvitaan väsymätön keho ja ennen kaikkea henkinen tasapaino. Kiikkulauta natisee kun se keinahtelee tuulessa.

Tasapainon horjumista. Itkua ja epätoivoa.

En tahdo mennä liian henkilökohtaiseen elämääni, mutta pakko minun on avartaa jotakin arkista elämääni. Olen ollut nyt viikon töissä. Omaan hyvän työasenteen ja pidän kyseisestä hommasta. Uskallan kysyä tuntemattomilta apua ja nauraa omille toilailuille. Olen hyvin normaali. Olen normaali, eikä kukaan näe päälle päin yhtään mitään.

Ne eivät näe itkuisia aamuja, epätoivoisia iltoja. Paitsi sinä yhtenä aamuna. Häpeän. Enkä ole päässyt siitä yli. Arvostelen itseäni koko ajan, enkä pääse eroon oudoista tunnetiloista. Nolostun jos saan tylyn vastauksen; olisihan minun pitänyt tietää. Vaikka ei olisikaan.

Sain huonoja uutisia viikko sitten tiistaina. Olen työntänyt asian vain pois, mutta tiedän, että kun se osuu jälleen kohdalle, romutun. Rikkoudun palasiksi lattialle ja kaikki on jälleen ihan sama. Kenenkään sanoilla ei ole merkitystä. Eihän kukaan ymmärrä kuinka se voi satuttaa niin paljon. Oli asia kuinka pakko tahansa.

Elämässä on pakko vain syntyä ja kuolla.

Saan paniikin omaisen tilan aikaan kun ahdistusraja ylittyy. Tärisen, puristan käsiäni yhteen tai puristan kädessäni olevaa esinettä. Kovaa. Joskus niin, että kynnen jäljet jäävät kämmeniin pitkäksi aikaa. Vihaan samaan aikaan kaikkea ja kaikkia, vaikka epätoivo on perimmäinen asia. Vai onko? Mikä se on? Kunpa tietäisin.

Hyppelehdin aiheista toisiin ja tuntuu tosi katkonaiselta kirjoittaa. Olen stressaantunut arkiasioista. Viime viikolla minua pelotti. Tällä viikolla minua lähinnä harmittaa. Kasaan liikaa asioita harteilleni enkä tahdo edes muistaa, etten kuitenkaan jaksa niin paljoa. Romahdanko jossakin vaiheessa vain yksinkertaisesti väsymyksestä, uupumuksesta?

Enhän minä voi. Olenhan aikuinen.
Aikuinen aikuisten joukossa, en ole prinsessa.
Enkä minä olekaan.
Mutta äitihän hoitaa paljon asioitani..

Niin. Tuon sain kuulla.
Miksi siis häpeän asioitani?
Koska olen niin pirun aikuinen.

Lupaan kasata asiat paremmin seuraavaan tekstiin.
Nyt tahdon vain saada tämän ulos.
Aloittaa jostakin purkamaan. Kirjoittaa, koska pidän siitä.