ihmisten edessä

Naurettavaa itkemistä ihmisten ilmoilla. Itkuherkkä päivä, mitä harrastan aika ajoin. Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja jaksavat kuunnella. Niin suuri onneksi.

Olen ollut ristiriitaisissa ajatuksissa ja ajatellut vielä vain kaikkien muiden mielipiteitä. En omista omaa mieltä, enkä tiedä mitä tunnen. En koe omaavani jämäkkyyttä sanoa omaa näkökantaa tai edes sitä mitä haluan. Koska en tiedä mitä haluan. Ei ole sellaista asiaa, että "pikkuinen pöllö haluaa tehdä näin". On vain ajatus siitä, mitä muut ajattelevat ja haluaisivat.

Mielialat on pysyneet aika hyvin kurissa. Ainoa vain, että en näytä tunteita enää kenellekään, koska en tiedä miten pitäisi tuntea. Vaikka nauran, olen ja jaksan, sisällä ei ole mitään. Sekasorto, joka saa pään sekaisin kun se saa vallan ajatuksissa.

Elän muiden takia ja muille. Elän muiden mielipiteillä ja sanomisilla, mutten kestä silti jyrkkiä sanoja tai pahoja lauseita. Menen rikki. Kuin tiputtaisi posliinisen maljakon lattialle. Se menee sirpaleiksi. Ja vähän niin kuin kuolee. Jos on tarpeeksi rikki, kuolee sisältä, vaikka ulkoa olisi täysin ehjä.

Niinhän ne jotkin maljakot tippuu. Pysyvät ehjänä, mutta saavat sisäisiä halkeamia.

Ajatus juoksee, mutta tämä on kirjoittamisen tarkoitus. Yritän toistaa sitä itselleni ja myös sitä, että mulla on oikeus kirjoittaa juuri mitä haluan, miten päin tahansa.

Motivaatio nousee lenkkeilyyn ja sen kunnolliseen aloittamiseen. Olisi mahtavaa saada purkaa oloa niin, jos se siis toimii. Ehkä, ehkä ei. Uskon toimivan. Tai ainakin tahdon uskoa. En siltikään usko mahtavaan tulevaisuuteen, koska romahdan aina. En tiedä, tahdonko apua tai ansaitsenko edes sitä. Enkä myöskään osaa sanoa, onko mun helpompi olla nyt.

On. Mutta loppupeleissä, kuinka moni asia onkaan muuttunut?

Se, että muut ihmiset näkevät iloisen minän.
Sen kaiken päältä, mitä ei kerrota monelle.

jatkumo

Ei sitä ihan heti sisäistä, että sinne kouluun ei enää koskaan tarvitse mennä. Se niin tutuksi tullut rakennus on nyt osa mun historiaa, paikka josta jatkoin elämääni eteenpäin. Pakko myöntää, että ei sitä ilman pieniä kyyneliä lähdetty minnekään. Sain jopa lahjan, koska olen erityinen oppilas ja opettajan kanssa on ollut niin lämpimät välit.

Pyysivät jopa kirjoittamaan kuulumisia. Oli jokseenkin ihanaa kuulla, että ihmisiä kiinnostaa mihin suuntaan tästä. Ainoa ongelma on, ettei mulla ole mitään suuntaa mihin lähteä. En oikeastaan jaksa ajatella eteenpäin. Se tuntuu harmaalta. Usvaiselta. Eikä sen salaisuuksia pysty arvaamaan.

Mitä ilmeisimmin alkaa näyttämään siltä, että rakas harrastuskin jää taakse. Ei kiinnosta, koska ei ole sitä ystävää siinä vieressä. Olen heittänyt hanskat tiskiin. Kaiketikin on vain aika hävittää se kaikki, mitä on ostanut ja aloittaa vain aikuismainen työelämä.

Joka päivä kahdeksan tuntia mietit, kuinka paskaa on käydä vain töissä. Kaksi päivää viikosta käytät oleiluun, joka loppupeleissä on vain siivoamista, kotiaskareita ja ehkä jokin elokuva. Maanantaina taas aloitetaan se työviikko. Ollaan niin hiton iloisia, että käydään töissä.

Ja sitten olen minä, joka ei kykene sellaiseen.

Mähän olen totaalisen terve tekemään mitä vain. Ei mulla ole ongelmia, olen itse itselleni vain ongelma. Laiskuri. Työtön. Minun pitäisi ymmärtää itseni täysin, elää yhtäkkiä ihan mahtavaa elämää kehoni kanssa, jota vihaan suuresti. Minun pitäisi vain oppia, että mielialat heittelevät miten sattuu, eikä niitä voi kontroloida.

En tarvitse apua. Minulle vain voi saarnata raha-asioista ja itsenäistymisestä, koska mullehan kuuluu normaalia arkielämää. Se, että olen tehnyt kamalasti töitä viimeiset pari viikkoa, ovat silkkaa pakko jaksaa -ajattelua. Koska niin oletetaan. Ei tunteitaan saa näyttää tässä pahassa maailmassa.

Edes ihmiselle, jolle ehkä kenties pitäisi pystyä.

Olen kaiketikin luuseri. Mitä ilmeisimmin. En ikinä pääse ristiriitaisuuksista. En koskaan. En ikinä pysty enää puhumaan tunteista, koska ne täytyy työntää vain pois. Miettiä vain niitä töitä. Rahaa. Ei ole elämää.

Enpä tiedä. Kai vain valitan nyttekin tässä.

Alan uskoa vain siihen, että tässä sitä vain ollaan ja kuollaan pois.
Elämä on aivan sama.

Ja se on aivan sama, jatkanko sitä.

hämärän heinikko

Jos osaisin, kirjoittaisin kaiken mitä mielessäni on, mutta en osaa. Enkä liiemmin saa kiinni ajatuksistani. Olen ajelihtinut, yrittänyt olla itkemättä ja hukannut itseäni lisää. Joku päivä ehkä saan kuulla, tuleeko uutta työntekijää.. se millainen hän on, on mysteeri. Pelottava sellainen.

Olen ollut myöskin huono puhumaan muille ihmisille. En yksinkertaisesti jaksa kysellä muiden kuulumisia.. ehkä joku ymmärtää, joku ei. En vain jaksa kiinnostua. Olen loppu suoralla koulussa, torstaina lähden karkuun tätä maailmaa hetkeksi ainakin. Suuntaan turvalliseen halaukseen.

Ehkä mielialat ovat tasaantuneet, mutta tyhjyys ja tunnottomuus napsahtaa monesti päälle. Se tulee ihan puskista, enkä uskalla kellekään koskaan siitä sanoa. Ei kai mikään ulospäin näy. Nämä kulissit on niin korkeat.

Toivon kirjoittavani joku päivä ajatuksieni kanssa. Kenties nytkin on tapahtunut vain liikaa ja olen vain niin keskittynyt kouluun. Halusin vain kertoa olemassa oloni.

Vaikka haahuilenkin hämärässä heinikossa.