murskaaja

Olen viime päivinä ollut hyvinkin herkällä ololla liikenteessä. Itkuun purskahtaminen on ollut liiankin lähellä. Toisella hetkellä toista, toisella toista eikä siltikään mikään tunnu hyvältä. Toisaalta on hirveästi kaikkia hymyn tuovaa asiaa.

Mutta sitten on se yksi, joka murskaa kaiken.

Se yksi asia.

 Piiloudun sen tuomilta tunteilta ja heitän ajatukseni siitä nurkkaan. Kannan syyllisyyttä ja itseinhoa. Mietin, pohdin enkä päädy mihinkään ratkaisuun. Koska ratkaisu ei enää ole pelkästään minun käsissäni. Se tuo omanlaisen huonommuuden tunteen, vaikka järjellä ajatellen en vain voi asialle oikein mitään. Minun ei aina tarvitse olla se, joka päättää. Tai alistuu.

Silti pyöritän asiaa päässäni. Toiset ihmiset eivät varmasti jaksa enää edes kuunnella. Ne vähäiset pari ihmistä. Puhun samaa uudestaan ja uudestaan. Olen huutava kysymysmerkki. Ja sitten... kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaikki on hyvin. Työnnän asian pois. Jatkan tekemisiäni.

Mutta murehdin. Poskellani vierähtää salainen kyynel.
En itke. En pidä siitä.

Elämässäni on kamalasti asioita hoidettavana. Asiat alkavat silti jotakuinkin loksahtamaan kohdilleen. Ja sitten kun ne loksahtavat, alkaa seuraavien asioiden pohtiminen ja järjestäminen.
Onko tämä se kuuluisa normaali arkielämä?
En oikein tiedä, pidänkö siitä. Mutta toisaalta olenkin vain kotonani. Tai niin kaikki luulevat. Oikeasti juoksen paikasta toiseen itku kurkussa, välillä raivoten, välillä iloisesti hymyillen.

Mietin, onko tässä tekstissä järjen häivääkään. Mutta tarviiko siinä sitten olla?

Ollako vaiko eikö olla?

minä saan hymyillä

Outoa sanoa,mutta mulle kuuluu hyvää. Kaikki ei kaatunutkaan. Seinät pysyivät pystyssä ja ovat pystyssä vieläkin. Olen iloinen ja valmis koittamaan omia jalkojani.

Välillä mietin, mitä olen mennyt tekemään ja saan outoja, kyseenalaistavia olotiloja. Tyhjyyttä. Joskus ne kestävät pidempään, joskus taas pystyn työntämään olon pois. Tai ainakin edemmäksi. Mietin todella kummallisia asioita normaalissa arjessa. Välillä herään mietteistäni ja tajuan, kuinka tyhmiä asioita käyn läpi.

Olen itkenyt, koska olen herkistynyt. Olen itkenyt iloisia kyyneleitä. Pitänyt kiinni siitä, mitä minulla nyt juuri on. Tämä päivä. Tämä hetki. Ei eilinen eikä huominen. Kieltämättä se on vaikeaa ja stressaan menojani jumalattoman paljon.

Mutta luettelen sen normaaliksi.
Olen stressaava ihmistyyppi.

Katkonaiset ajatukset eivät kulje,mutta halusin jotain kirjoittaa. Kirjoittaa siitä,että minusta tuntuu hyvältä. Ja samalla oudolta, jaksavalta, pelokkaalta, jännittyneeltä... Kokonaisuudessaan olen silti saanut toteutettua yhden suuren haaveeni.

Minä saan olla iloinen. Ja saan kertoa siitä myös muille.
Muistuttelen itseäni välillä ääneen.

draamakomediaa

Kuukausikin kerkesi vaihtumaan. Tuntuu, että olisin juuri eilen kirjoittanut edellisen tekstin. Aika on kulunut nopean hitaasti. Mitään ei ole tapahtunut. Huomenna tapahtuu ja siksi olenkin totaalisen jännittynyt. Ei väsytä tarpeeksi, että nukkuisin.

Pelottavaa. Huomenna saatan joko itkeä tai miettiä enemmän tulevaisuutta. En silti usko siihen, että minä tässä maailmassa enää mitään hyvää saisin. Viimeisimmätkin asiat ovat vain kaatuneet. Vieneet viimeisetkin tukipilarit mukanaan. Kadottaneet toivon yhtikäs mistään.

Olen tuijottanut peilikuvaani epätodellisena. Välillä mietin, kuka minä olen ja mitä tässä kehossa teen. Havahdun ja mietin, miksi mietin moisia ajatuksia. Mietin. Minä vain pohdin ja elän ja ajattelen. Elän omaa mieltäni. Seikkailen omassa maailmassani. Tämä on sellainen draamakomedia seikkailu.

Komedia niille,jotka eivät ymmärrä.

Rauhottelen itseäni. En ole lihonut. En ole. Olenpas. Muistele syömisiä. Vaaka ei ole kuulunut muutamaan päivään rutiineihini. Ehkäpä taas joku päivä. Ahdistaa. Minua niin kovasti ahdistaa tämä keho. Tämä mieli.

Tämä kaikki.

Minun elämäni,jota ei voi kutsua tarinaksi. Ei minusta romaania voisi kirjoittaa saatika en itse osaisi sellaista kasata. Olen vain yksi muiden joukossa, jos sitäkään. Eihän minulla ole edes joukkoa. Minulla on vain minä. Vaikken tahtoisi sitäkään.

Toisaalta tahtoisin huomenna nukkua kaiken ohi. Itkeä jo valmiiksi menetettyä elämää ja kertoa,ettei mistään oikeasti tullutkaan yhtään mitään. Ei minusta kasvanut kolmekymppistä,niinhän minä sanoin jo aikoja sitten.

Toisaalta.. draamakomedia ilman dramaattista loppua on pelkkä komedia.