En minä tahtoisikaan kirjoittaa vain huonoista asioista, tämä paikka on vain minulle ollut se henkireikä, mihin olen kaiken vaikean purkanut. Se paikka, jonka olemassa olon muistan aina. Paikka, jonne haluaisin kirjoittaa useammin, ihan oikeasti.
On vain jokseenkin turhauttavaa kertoa ja hehkuttaa, miten suht hyvin minulla menee. Koen sen liian vaikeaksi itselleni. Epäreilua muita kohtaan. Enkä kuitenkaan haluaisi poistaa mitään kirjoituksiani. Olen kehittynyt kirjoittajana näiden tekstien ansiosta. Olen oppinut itsestäni uusia ulottuvuuksia ja tehnyt vaikeita päätöksiä.
En ole henkisellä päällä. Olen pitkän ajan jo puuskuttanut eteenpäin. En hengähtänyt. Mutta se on monen mielestä vain hyvä; ei kerkiä ahdistamaan. Kukaan ei taida ymmärtää, että sitten kun tulee se paha paikka, se ahdistus tulee moninkertaisena. Se ei enää kysele, joko nyt, vaan se iskee täysillä. Haluaisin monesti itkeä, mutta en pysty itkemään. Se tuntuu haastavalta ja turhalta; ei sellaista kukaan tee turhaan.
Elämäni on viimeisen puolen vuoden aikana muuttunut radikaalisti. Siihen on tullut sisältöä enemmän kuin osasin odottaa ja siitä on lähtenyt myös suuria sisältöjä pois. Johdanto ei enää kertonutkaan kaikkea tapahtuvaa. Olen pelännyt paljastavani, kuka olen. Olen siksi miettinyt, kuinka lähelle omaa elämääni haluan tämän tulevan.
En kuitenkaan halua poistaa historiaani. Se on tehnyt minusta tällaisen.
Ehkä mietin, ehkä kirjoitan. Ehkä jatkan näin. Ehkä jätän kaiken. Annan silti itselleni aikaa tämän kanssa. En halua, että kukaan kuitenkaan odottaa kirjoituksia. Kirjoitan, kun sellainen aika tulee. Kliseisesti päätän tämän tekstin...
Kaiken pahan jälkeen on aina hyvää.