Aika juoksee. Elämä vilisee silmissä.
Millä muilla lauseilla voisin aloittaa? Kuori alkaa rakoilemaan. Välillä katson sivusta, mietin olenko ollenkaan. Tunnen en mitään ja koitan olla välittämättä. Se nyt vain kuuluu minuun. Minä ja minun oma tyhjyyteni. On opittava elämään sen kanssa. On myös opittava elämään.
Mitä on elämä? Millainen on elämä?
En koe tämän olevan elämää. Odotukseni ovat jotain muuta. Onko enää mitään muuta? On vain aika ja raha. Eivätkä nekään kohtaa. Eivät ne tule samaan risteykseen. Mutta on intohimo ja rakkaus. Ja sitä myöten on pakko yhdistää aika ja raha. Muuten mikään ei toteudu.
Joskus mietin, miksi ihminen ikinä on kehittynyt. Miksemme elä elämää eläiminä? Kuka tässä maailmassa on sanonut, että työ on kaiken perusta. Tee työtä... ja tee vähän lisää. Elämän pitäisi olla omaa aikaa. Omaa tekemistä ja harrastamista. Oravannahoista viis.
Pohdin.
Logiikka katoaa kun tätä maailman luomaa illuusiota alkaa miettimään tarkemmin. Herää erinnäisiä kysymyksiä lähinnä ihmisyydestä. Ja sitten palataan taas lähtöruutuun. Tajutaan, että eipä tässä silti muu auta kuin raataa. Käyttää aikansa johonkin mihin ei sitä todellakaan halua käyttävän. Kuinka turhaa. Turhauttavaa. Onnetonta.
---
Palaan kuitenkin takaisin omaan napaani. Vihaan sitä. On vaikea olla omalle itselleen niin ankara. Olisi helpompaa alistua, nyökytellä myöntymisen merkiksi, eikä kertoa omaa kantaansa. Se tuntuu aina olevan väärä. Olen jotenkin herkällä ololla. Liiankin mietteliäänä. Ja näiden ajatusten jakaminen tuntuu myös turhalta. Kirjoitan vaikeasti. Kirjoitan kierrellen.
Koska en tiedä omaa oloani. Olen, mutta en tiedä mitä olen. Haluaisin kirjoittaa omasta olostani, se oli tarkoitus, mutta ei se luonnistu. Ei tule mitään. On vain korkea muuri omiin tunteisiin. Tai sitten olen vain taas tyhjyydellä liikenteessä.
Se tyhjyys. Se outo epätodellinen olo. Vie huomion ja saa maailman sumenemaan kaukaisuuteen. Teen työtäni samalla, mutta en tajua mistään mitään. Pienen hetken jälkeen olen taas kartalla. Jäljelle jää vain liikaa kysymyksiä. En kai romahda? Ei saa itkeä.
Silmäkulmassa vilahtelee vähät väliä erilaisia hahmoja. Aamulla ajaessani autolla, kuulin outoa lasten ääntä. Miksi? Se ei voinut olla mahdollista. Säikähdin, enkä vieläkään voi käsittää tilannetta. Toisaalta, se voi olla mikä vain. Enemmän pelkään varjoja. Enemmän pelottaa kun luulee, että joku kävelee ohi, mutta ei kävele.
Ja sä olet satavarma, että näit vilaukselta ihmisen jalat.
Olen todella sekaisella ololla. En pysty muodostamaan järkevää tekstiä ja se saa minut vihaiseksi. En kirjoita yleensä näin. Miksi nyt kirjoitan? En ehkä ole siinä mielentilassa. Tai sitten olen vain oikeasti lukinnut itse itseni.
Kuka tietää.